"Onpa se merkillistä!" huudahti pikku Fadette. "Sillätavallako te pojat olettekin rakastuneita?"
"Ja te tytöt ette ole sen parempia; te loukkaannutte kovin pian, ja sitte te etsitte lohdutusta ensimäiseltä, joka vastaan sattuu. Mutta nyt puhumme asioista, joita emme vielä ehkä ymmärrä, et ainakaan sinä, pikku Fadetteni, joka aina pilkkaat rakastuneita. Luulenpa melkein että teet pilaa minustakin, tahtoessasi nyt sovittaa minun ja Madelonin välit. Älä tee niin, sillä hän voisi luulla minun sitä pyytäneen, ja siinä hän erehtyy. Sitäpaitsi hän voisi ehkä suuttua, jos noin esiintyisin hänen sulhasenaan, sillä tosiasia on etten ole milloinkaan hänelle puhunut sanaakaan rakkaudesta, ja vaikka minua onkin huvittanut olla hänen seurassaan ja tanssia hänen kanssaan, niin ei hän ole kuitenkaan milloinkaan käyttäytynyt niin, että olisin uskaltanut puhua hänen kanssaan rakkaudesta. Annetaan siis asiain mennä menoaan; hän kyllä tulee jälleen ystäväkseni, jos tahtoo, ja ellei tahdo, niin usko minua, en minä siitä kuole."
"Luulenpa tietäväni paremmin kuin sinä itse, mitä sinä tästä asiasta ajattelet", vastasi pikku Fadette. "Uskon kyllä kun sanot, ettet milloinkaan ole sanoin ilmaissut ystävyyttäsi Madelonille; mutta olisipa hän todellakin tyhmä, ellei olisi sitä nähnyt silmistäsi, varsinkin tänään. Ja kun minä olen ollut syypää teidän eripuraisuuteenne, niin pitää minun saada rakentaa teidän välillenne sovintokin, ja nyt juuri on oivallinen tilaisuus antaa Madelonin ymmärtää että pidät hänestä. Sen minä teen, ja olen sen tekevä sopivasti ja näppärästi, niin ettei hän voi mitenkään epäillä sinun minua lähettäneen. Luota sinä, Landry, pikku Fadetteen; luota vain Sirkka-raukkaan, joka ei ole sisältä yhtä ruma kuin ulkonäöltään, ja anna hänelle anteeksi että hän on sinua loukannut, sillä siitä voi sinulle seurata suuri onni. Olet näkevä että jos onkin suloista omistaa kauniin tytön rakkaus, niin on hyödyllistä omistaa ruman tytön ystävyys, sillä rumat eivät ole itsekkäitä, eivätkä niin herkkiä suuttumaan, eivätkä niin pitkävihaisia."
"Oletpa ruma tai kaunis, Fanchon", sanoi Landry tarttuen tytön käteen, "niin luulen jo kuitenkin ymmärtäväni, että sinun ystävyytesi on suuriarvoinen, jopa niin suuriarvoinen, että rakkaus kenties ei ole mitään sen rinnalla. Sinä olet kovin hyvä, sen kyllä nyt käsitän, sillä olen sinua tänään suuresti loukannut, vaikket ole ollut sitä huomaavinasi, ja kun sanot minun käyttäytyneen hyvin sinua kohtaan, niin olen itse mielestäni käyttäytynyt huonosti."
"Millälailla, Landry? En tiedä millä tavalla — —"
"Siten, Fanchon, etten suudellut sinua kertaakaan tanssiessamme, ja kuitenkin olin siihen sekä velvotettu että oikeutettu, koska kerran on semmoinen tapa. Olen kohdellut sinua niinkuin kymmenvuotisia pikkutyttöjä, joita ei viitsitä suudella, ja kuitenkin olet miltei minun ikäiseni, ei ole kuin vuosi eroa. Olen siis tehnyt vääryyttä sinua kohtaan, ja ellet olisi niin hyvä tyttö, olisit sen kyllä huomannut."
"En ole sitä edes ajatellutkaan", sanoi pikku Fadette kohoten istualtaan, sillä hän tiesi valehtelevansa, vaikkei tahtonut sitä näyttää. "Kuulehan", sanoi hän koettaen näyttää iloiselta, "kuule miten sirkat soittavat nisupellossa; ne huutavat minun nimeäni, ja pöllö tuolla, katsottuaan tähtien kellotauluun, huutaa mikä hetki on kulumassa."
"Sen minäkin kuulen ja minun pitääkin jo palata Pricheen; mutta tahdotko sinä, Fadette, antaa minulle anteeksi, ennenkun sanon sinulle hyvästi?"
"Mutta enhän minä ole sinuun suuttunut, Landry, eikä minulla ole sinulle mitään anteeksi antamista."
"Onpa", sanoi Landry, joka tunsi omituista liikutusta tytön puhuttua hänen kanssaan rakkaudesta ja ystävyydestä niin vienolla äänellä, että puoliunisten peipposten viserrys pensaissa tuntui sen rinnalla miltei karkealta. "Kyllä sinulla on minulle anteeksi annettavaa, sinun täytyy sanoa että minun pitää suudella sinua, hyvittääkseni mitä tänään olen laiminlyönyt."