"Noh, noh", vastasi ukko Naubin, "ei pidä ottaa tuollaisia asioita niin vakavalta kannalta. Lapsellisuutta kaikki tyyni; eihän Barbeaun väki toki tyhmiä ole, ei lapset eikä vanhemmat, senhän tiedätte."

Noin puhuttiin pikku Fadettesta, mutta tavallisesti ei häntä ajateltu ensinkään, sillä häntä ei nähty juuri milloinkaan.

XXV.

Olipa sentään muuan, joka hänet usein tapasi ja piti häntä tarkoin silmällä, nimittäin Landry Barbeau. Hän oli kuin suunniltaan, milloin ei saanut mielensä mukaan puhua hänen kanssaan; mutta oltuaan hetkisen Fadetten seurassa, hän tuli rauhalliseksi ja tyytyväiseksi, sillä tyttö antoi hänelle viisaita neuvoja ja ohjasi hänen ajatuksensa hyvään suuntaan. Tyttö leikki hänen kanssaan leikkiä, johon ehkä sekottui jonkun verran viehättämishaluakin, ainakin ajatteli Landry toisinaan siten; mutta kun pojan aikeet olivat rehelliset eikä tyttö tahtonut tietää rakkaudesta mitään, ei ainakaan ennenkun Landry oli tarkoin punninnut asiaa joka puolelta, ei hänellä ollut oikeutta loukkaantua Fadetten käytöksestä. Fadette puolestaan ei voinut epäillä hänen teeskentelevän rakastavansa enemmän kuin mitä todella tunsi, sillä Landryn tunteet olivat tulisemmat kuin mikä on tavallista maalaisten keskuudessa, jotka tällaisissa tapauksissa ovat jäykempiä kuin kaupunkilaiset. Ja Landry oli luonteeltaan ehkä vielä jäykempi kuin monet muut, eikä kukaan olisi voinut arvata että hän niin pian syttyisi, ja jos joku olisi sen tiennytkin, — Landry muuten salasi tarkoin tunteensa — olisi hän siitä kovasti hämmästynyt. Mutta kun pikku Fadette huomasi että Landry oli antautunut hänelle niin kokonaan ja niin äkkiä, epäili hän hänen tunteitaan vain hetkellisiksi, tai vielä pahempaa: että häneen itseensä tarttuisi joku kiihkeä halu ja että asiat heidän välillään kehittyisivät pitemmälle kuin mitä kunnia myöntää kahdelle lapselle, jotka eivät vielä ole siinä ijässä että voivat mennä naimisiin, ei ainakaan vanhempien väitösten ja maailmanviisauden mukaan. Sillä rakkaus ei juuri mielisti odota, ja kun se kerran on päässyt kahden nuoren vereen, niin onpa melkein ihme, jos se odottaa muiden suostumusta.

Mutta pikku Fadette, joka oli pysynyt ulkonäöltään lapsena kauvemmin kuin kukaan muu, oli ymmärrykseltään ja tahdonlujuudeltaan paljoa aikaistuneempi kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Hänellä täytyi todellakin olla harvinaisen luja sielu, sillä hänen sydämensä oli yhtä tulinen, ehkäpä tulisempikin kuin Landryn sydän ja veri. Hän rakasti tuota poikaa aivan mielettömästi, mutta käyttäytyi kuitenkin tavattoman varovasti; yöt ja päivät, joka hetki hän ajatteli Landryta ja oli menehtyä maltittomuudesta ikävöidessään saada häntä nähdä ja hyväillä, mutta niin pian kun hän joutui hänen läheisyyteensä, oli hän rauhallisen näköinen, puheli hänen kanssaan järkevästi, eipä ollut edes rakkauden tulta tuntevinaankaan, vaan salli hänen korkeintaan kättään puristaa.

Ja Landry, joka niissä lymypaikoissa, joissa he usein tapasivat toisiaan, väliin pimeässäkin, olisi voinut unohtaa itsensä siinä määrässä, ettei enää olisi taipunut hänen tahtonsa alle, niin hullaantunut kun hän nyt tyttöön oli, pelkäsi kuitenkin siinä määrässä hänen paheksumistaan ja oli niin epävarma siitä, rakastiko tyttö häntä todella, että hän käyttäytyi hänen seurassaan yhtä viattomasti kuin jos Fadette olisi ollut hänen sisarensa ja hän itse Jeanet, Heinäsirkka.

Hälventääkseen sellaisia Landryn ajatuksia, joita hän ei pitänyt suotavina, kertoi Fadette hänelle asioita, joista hänellä oli tietoja ja joiden suhteen hän järkevyytensä ja luonnollisten taipumustensa perusteella oli päässyt paljoa pitemmälle kuin minne isoäidin opastukset ulottuivat. Hän ei tahtonut salata mitään Landrylta, ja kun poika yhä vieläkin hiukan varoi taikatemppuja, teki hän parastaan saadakseen hänen ymmärtämään, ettei paholaisella ollut mitään tekemistä hänen salaisten tietojensa kanssa.

"No niin, Landry", sanoi hän pojalle eräänä päivänä; "ei sinun pidä enää ajatella pahojen henkien sekaantumista. On ainoastaan yksi henki, ja se on hyvä, sillä se on Jumalan henki. Paholainen on pappien keksintö, ja haltijoita on ainoastaan vanhojen talonpoikaiseukkojen mielikuvituksessa. Pienenä ollessani uskoin minäkin tuollaista ja pelkäsin isoäidin temppuja. Mutta hän teki minusta pilaa, sillä päivänkirkasta totta on kun sanotaan, että jos joku epäilee kaikkea, niin se on hän, joka koettaa muitakin uskotella, eivätkä kutkaan usko vähemmin pimeyden ruhtinaaseen kuin poppamiehet, jotka häntä ovat alati avukseen huutavinaan. He tietävät hyvin, etteivät he ole häntä milloinkaan nähneet eivätkä milloinkaan saa häneltä mitään apua. Ne, jotka ovat olleet kyllin yksinkertaisia häneen uskoakseen ja ovat koettaneet häntä esiinloihtia, eivät ole milloinkaan siinä onnistuneet. Niinpä esimerkiksi Passe-aux-Chiens'in mylläri, josta isoäiti on minulle kertonut. Tämä meni suuri ryhmysauva kädessä erääseen tienristeykseen, manatakseen paholaisen esiin ja antaakseen sille, niinkuin sanon, aika selkäsaunan. Kuultiin hänen huutelevan pimeässä: 'Tuletko sinä, senkin susi? Tuletko, viheliäinen koira? Tuletko, sen sarvipää?' Mutta sarvipää ei tullut, ei milloinkaan. Ja mylläri paisui ylpeydestä miltei hupsuksi ja sanoi että paholainen oli häntä pelännyt."

"Mutta", sanoi Landry, "tuo sinun uskosi ettei paholaista muka olekkaan, ei pidä yhtä kristinopin kanssa, pikku Fanchonini."

"Siitä asiasta en kykene väittelemään", sanoi tyttö; "mutta vaikkapa hän olisikin olemassa, niin olen aivan varma ettei hänellä ole valtaa liikkua täällä maan päällä meitä pettämässä ja riistämässä sielujamme Herralta. Niin hävytön hän ei voi olla, ja kun maa on Jumalan oma, niin ei kukaan muu kuin Jumala voi hallita kaikkia maassa olevia eläviä ja kuolleita kappaleita."