Tämä keksintö oli Sylvinetille kuin puukonpistos sydämeen. Hän ei yrittänytkään selvitellä kuka tuo tyttö oli, jota Landry rakasti niin intohimoisesti. Hänelle oli kyllin tietää että oli olemassa henkilö, jonka tähden Landry unohti hänet ja joka kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa, jopa siinä määrässä, että hän salasi ne kaksoisveljeltään eikä uskonut hänelle asiataan. "Hän varmaankin epäilee minua", ajatteli hän, "ja tuo tyttö, jota hän niin rakastaa, luultavasti opettaa hänet minua pelkäämään ja inhoomaan. Nyt ei minua enää kummastuta, että hänellä on kotona niin ikävä ja että hän tulee aina niin levottomaksi, kun tahdon lähteä hänen kanssaan kävelemään. Luovuin siitä, kun olin huomaavinani että hän halusi olla mieluummin yksin; nyt tahdon vielä tarkemmin varoa etten häntä häiritse. En sano hänelle mitään, sillä hän voisi suuttua että olen huomannut semmoista, jota hän ei ole tahtonut minulle uskoa. Minä kärsin yksin, sillaikaa kun hän iloitsee siitä että on päässyt minusta eroon."
Sylvinet teki päätöksensä mukaan, jopa meni pitemmälle kuin olisi ollut tarpeellistakaan, sillä hän ei ainoastaan varonut pidättämästä veljeään luonaan, vaan läksipä ensin itse tiehensä, ollakseen Landryta vaivaamatta, ja hiipi puutarhaan uneksimaan, sillä hän ei tahtonut mennä ulos kedolle. "Jos sattuisin siellä Landryta vastaan", ajatteli hän, "niin hän luulisi että minä häntä vakoilen, ja osottaisi käytöksellään että häntä häiritsen."
Ja niin palasi vähitellen hänen vanha surunsa, josta hän oli jo miltei parantunut, palasi niin raskaana ja itsepintaisena, että se pian näkyi hänen kasvoillaankin. Hänen vanha äitinsä nuhteli häntä lempeästi, mutta kun poikaa hävetti kahdeksantoistavuotisena osottaa samaa heikkoutta kuin viisitoistavuotisena, ei hän tahtonut milloinkaan tunnustaa mikä häntä vaivasi.
"Hänestä ei tule milloinkaan oikeata työmiestä", sanoi isä Barbeau. "Mutta hän tekee minkä voi, ja kun hän voi, ei hän edes tarpeeksi säästä voimiaan. Sentähden en tahtoisi panna häntä palvelukseen vieraitten luo, sillä nuhteiden pelosta hän pian tappaisi itsensä liikanaisella työllä, hänen voimansa kun ovat niin tuiki heikot, ja sitte saisin sitä katua koko elämäni."
Barbeaun muori oli aivan samaa mieltä ja teki kaiken voitavansa virkistääkseen Sylvinetiä. Hän kysyi monelta lääkäriltä neuvoa hänen terveytensä hoitamisen suhteen; toiset sanoivat että poikaa oli, mikäli mahdollista, säästettävä työstä eikä annettava hänen juoda muuta kuin maitoa, koska hän oli niin heikko; toiset taas että häntä piti pakottaa lujaan työhön ja juomaan hyvää viiniä, koska hän oli heikko ja kaipasi vahvistusta. Barbeaun muori ei tiennyt ketä totella; niinkuin aina käy, kun kysyy monen neuvoa.
Niin epäillessään hän ei onneksi totellut kumpaistakaan neuvoa, ja Sylvinetin elämässä meni kaikki menoaan, poikkeamatta oikeaan tai vasempaan; hän kantoi hiljaisuudessa surunsa ja kaikki oli jotakuinkin siedettävää, kunnes Landryn rakkausjuttu tuli ilmi ja Sylvinetin tuskia lisäsi vielä veljensä surut.
XXVIII.
Se oli Madelon, joka pääsi asian perille. Hän tosin teki tämän keksinnön aivan tahtomattaan, mutta hän käytti sitä kuitenkin hyväkseen, saadakseen aikaan ikävyyksiä. Hän oli jo täydelleen lohduttanut itsensä Landryn suhteen, ja yhtä lyhytaikainen kun hänen rakkautensa oli ollut, yhtä pian hän hänet unohtikin. Hän tunsi kuitenkin yhä vieläkin Landrya kohtaan jonkinlaista vihaa, joka vain odotti tilaisuutta purkautuakseen — naisessa, kuten tiedämme, on harmi pitkäikäisempi kuin kaipaus.
Asia sukeutui näinikään. Kaunis Madelon, joka oli tunnettu siististä käytöksestään ja ylpeydestään poikia kohtaan, oli itse asiassa aikalailla mielistelevä eikä hetikään niin järkevä eikä uskollinen kuin Sirkka-raukka, josta oli puhuttu niin pahaa ja josta oli niin huonot tulevaisuudentoiveet. Madelonilla oli ollut jo kaksi sulhasta, lukuunottamatta Landryta, ja hän suositteli paraikaa kolmatta, joka oli hänen serkkunsa, Prichen Caillaudin nuorin poika. Vyyhti oli kuitenkin hiukan sotkuinen, sillä hänen viimeinen ihailijansa vartioi häntä, ja kun tyttö pelkäsi että tämä panisi toimeen jotain rettelöitä, eikä tiennyt missä saisi rauhassa kuherrella uuden ihailijansa kanssa, suostui hän tämän ehdotukseen mennä hetkiseksi puhelemaan kyyhkyslakkaan, jossa juuri Landry ja pikku Fadette tapasivat toisiaan kaikessa vilpittömyydessä.
Cadet Caillaud oli hakenut uutterasti kyyhkyslakan avainta, mutta löytämättä, sillä se oli aina Landryn taskussa, eikä hän uskaltanut siitä kysyä, sillä hänellä ei ollut sellaiseen mitään syytä. Cadet Caillaud luuli että se oli kadonnut tai että isänsä kantoi sitä avainkimpussaan, eikä ollenkaan epäillyt murtautua sisään. Mutta silloinpa olivatkin Landry ja Fadette jo siellä, ja nuo neljä rakastavaa sielua tulivat hyvin noloiksi toisensa nähdessään. Kaikille neljälle oli yhtä tärkeätä vaijeta eikä kertoa koko tapauksesta kenellekään.