"Olen aina teille sanonut, että ero olisi paras lääke. Katsokaahan Landryta! Hän oli mielettömästi rakastunut pikku Fadetteen, vaan eipä hän pikku Fadetten lähdettyä silti ole menettänyt enemmän järkeään kuin terveyttäänkään, vaan on päinvastoin vähemmin surullinen kuin useasti ennen, jolloin hänen surunsa kyllä huomasimme, vaikkemme tienneet sen syytä. Nykyään hän näyttää aivan tyyneltä ja kohtaloonsa tyytyväiseltä. Samoin kävisi, jos Sylvinet ei viiteen kuuteen kuukauteen saisi ensinkään tavata veljeään. Voin teille esittää keinon, jonka avulla voimme heidät erottaa kaikessa hiljaisuudessa. Arentitilani Prichessä on hyvässä kunnossa, mutta oman tilani hoito Artonissa sensijaan käy sitä huonommin, kun sen hoitaja on sairas eikä näy siitä tervehtyvänkään. En tahdo häntä erottaakkaan, sillä hän on erittäin kunnollinen mies. Mutta jos voisin lähettää hänen avukseen hyvän työntekijän, niin hän kyllä piankin tervehtyisi, sillä hän on sairas pelkästä rasituksesta ja liikaponnistuksesta. Jos teillä ei ole mitään vastaan, niin lähetän sinne Landryn. Annetaan hänen mennä kertomatta Sylvinetille, että se tapahtuu pitemmäksi ajaksi. Sanokaamme päinvastoin että se tapahtuu vain kahdeksaksi päiväksi. Ja sitte, kun nuo kahdeksan päivää ovat kuluneet, puhutaan taasen kahdeksasta päivästä, kunnes hän lopulta siihen tottuu. Seuratkaa minun neuvoani sensijaan, että antaisitte aina myöten pojalle, jota olette liiaksikin säästäneet ja jolle olette antaneet liian suuren vallan tässä talossa."
Isä Barbeau oli taipuvainen seuraamaan tätä neuvoa, mutta äiti Barbeau siitä pahastui. Hän pelkäsi että siitä koituisi Sylvinetille kuolonisku. Hänen kanssaan täytyi sovitella; äiti vaati että oli ensin koeteltava pitää Landry-poikaa pari viikkoa kotona, jotta nähtäisiin eikö veli tervehtyisi, kun näkisi hänet aina luonaan. Jos kävisi päinvastoin, silloin hänkin kyllä mukaantuu seuraamaan isä Caillaudin neuvoa.
Niin tehtiinkin. Landry tuli mielelläänkin Kaksolaan sovittua loma-aikaa viettämään, ja hänet lähetettiin sinne sillä verukkeella, että isänsä tarvitsi apua puimisessa, kun Sylvinet ei enää ollut oikein työkykyinen. Landry koetti kaikessa tehdä veljensä mieliksi. Hän oli alati hänen seurassaan, hän nukkui samassa vuoteessa ja hoiti häntä aivan kuin pientä lasta. Ensimäisenä päivänä oli Sylvinet hyvin iloinen, mutta toisena hän väitti että Landryn oli hänen seurassaan ikävä, eikä Landry saanut häntä tästä ajatuksesta luopumaan. Kolmantena päivänä Sylvinet suuttui, kun Heinäsirkka tuli Landryta katsomaan ja tämä ei raskinut lähettää häntä pois. Vihdoin, viikon lopulla, oli pakko luopua koko tuumasta, sillä Sylvinet tuli yhä ärtyisemmäksi ja vaativammaksi, kadehtien omaa varjoaankin. Silloin päätettiin panna täytäntöön isä Caillaudin ehdotus, ja vaikkei Landryta liioin haluttanut mennä Artoniin vieraiden ihmisten keskuuteen — häntä, joka rakasti kotiseutuaan, työtään, omaisiaan ja isäntäväkeään niin suuresti suostui hän kuitenkin veljensä tähden tekemään kaikki, mitä hänelle neuvottiin.
XXXII.
Tällä kertaa Sylvinet oli vähällä kuolla ensimäisenä päivänä; mutta toisena hän oli jo rauhallisempi, ja kolmantena kuume hänet jätti. Hän tuli ensin alistuvaiseksi, sitte rauhalliseksi ja vihdoin päättäväiseksi, ja viikon kuluttua tehtiin se huomio, että veljen poissaolo oli hänelle terveellisempi kuin hänen läsnäolonsa. Keksipä Sylvinet hiljaisissa mustasukkaisissa tuumailuissaan erään näkökohdan, joka miltei lohdutti häntä Landryn poislähdön suhteen. "Niillä seuduin, missä hän nyt on ja jossa hän ei tunne ihmisiä", ajatteli Sylvinet, "ei hän ainakaan heti hanki itselleen uusia ystäviä. Hänen tulee vähän ikävä ajatellessaan minua, ja hän kaipaa minua. Ja kun hän jälleen palaa, pitää hän minusta entistä enemmän."
Landry oli ollut poissa jo kolme kuukautta ja Fadette jokseenkin vuoden. Silloin tyttö äkkiä palasi, sillä hänen isoäitinsä oli saanut halvauksen ja menettänyt liikkumiskykynsä kokonaan. Pikku Fadette häntä hoiti hellästi ja huolellisesti, mutta vanhuus on taudeista pahin ja neljäntoista päivän kuluttua Fadetin muori aivan huomaamatta heitti henkensä. Kolmea päivää myöhemmin, kun Fadette juuri oli saattanut eukkoraukan hautuumaahan, järjestänyt hiukan kotiasioita, riisunut ja pannut pikkuveljensä nukkumaan sekä sanonut hyvääyötä hyvälle kummilleen, joka oli mennyt toiseen kamariin nukkumaan, istui hän tuiki surullisena pienen, himmeästi tuikkivan tulen ääressä ja kuunteli kuinka sirkka lauloi uunissa. Se tuntui hänen mielestään laulavan näin:
"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
joka sirkalla sulhonsa oma."
Sade rapisi ikkunanruutuja vasten ja Fanchon ajatteli rakastettuaan, kun äkkiä koputettiin oveen ja joku ääni ulkoa puheli:
"Fancbon Fadet, oletteko siellä ja tunnetteko ääneni?"
Fadette meni nopeasti avaamaan ja hänen ilonsa oli suuri, kun Landry sulki hänet syliinsä. Landry oli kuullut isoäidin sairaudesta ja Fadetten palaamisesta. Hän ei ollut voinut vastustaa haluaan tavata tyttöä, ja hän tuli nyt pimeässä, aikoen mennä taas päivän valetessa. He viettivät yönsä tulen ääressä, puhellen vakavasti vakavista asioista, sillä pikku Fadette huomautti Landrylle että vuode, jossa hänen isoäitinsä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, tuskin vielä oli kylmennyt ja että nyt ei ollut oikea aika eikä paikka antautua onnensa valtaan. Mutta he olivat silti onnellisia, saadessaan olla yhdessä ja nähdessään että he rakastivat toisiaan enemmän kuin koskaan ennen.