Tästä hetkestä alkain ei Kaksolassa puhuttu enää milloinkaan pikku Fadettesta. Jopa vältettiin hänen nimensä mainitsemistakin, sillä Landry punastui ja kalpeni vuorotellen, kun tytön nimi tuli sattumalta esiin hänen läsnäollessaan, ja helppo oli nähdä ettei hän ollut häntä unohtanut, nyt enemmän kuin tuona ensimäisenäkään päivänä.

XXXI.

Alussa tunsi Sylvinet jonkinlaista itsekästä tyytyväisyyttä kuullessaan Fadetten lähteneen, ja hän kuvitteli mielessään että hänen kaksoisveljensä tästä lähtien pitäisi ainoastaan hänestä ja seurustelisi pääasiallisesti hänen kanssaan. Mutta niin ei käynytkään. Landry tosin rakasti Fadetten jälkeen eniten Sylvinetiä, mutta hän ei voinut kauvan viihtyä hänen seurassaan, kun ei Sylvinet tahtonut luopua vastenmielisyydestään Fadettea kohtaan. Niin pian kun Landry koetti puhella hänen kanssaan ja vallata hänet omille harrastuksilleen, suuttui Sylvinet ja moitti häntä siitä, että hän piti kiinni tuumasta, joka oli niin vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja tuotti niin paljo surua hänen veljelleen. Landry ei sen jälkeen enää puhunut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta kun hän ei voinut olla aivan siitä puhumattakaan, niin hän oli vuorotellen Cadet Gaillaudin ja pikku Jeanetin seurassa, jonka viimemainitun hän otti mukaansa kävelemään, kuulusteli hänen katkismusläksyjään, opetti ja lohdutti häntä parhaimmalla tavalla. Eikä kukaan uskaltanut häntä pilkata, nähdessään hänet pojan seurassa. Mutta huolimatta siitä, ettei Landry milloinkaan antanut tehdä itsestään pilaa, olipa kysymys mistä asiasta tahansa, niin oli hän pikemmin ylpeä kuin häpeissään osottaessaan ystävyyttä Fanchon Fadetin veljeä kohtaan, ja siten hän kumosi ne väitteet, että isä Barbeau taitavalla menettelyllään muka oli näin pian saanut hänen rakkautensa sammumaan. Sylvinet, joka näki että veljensä ei liittynytkään häneen niin täydellisesti kuin hän oli toivonut, kohdisti mustasukkaisuutensa pikku Jeanetiin ja Cadet Caillaudiin; toisekseen hän näki että Nanette-siskonsa, joka tähän saakka aina oli häntä lohduttanut ja ilahuttanut hellällä huolenpidollaan ja rakastettavalla huomaavaisuudellaan, alkoi viihtyä erittäin hyvin tuon saman Cadet Caillaudin seurassa, jonka kiintymys tyttöön oli molemmille perheille erittäin mieluinen. Sylvinet-raukka, joka olisi toivonut saavansa yksin omistaa niiden rakkauden, joita hän itse rakasti, vaipui omituiseen, hivuttavaan heikkoudentilaan, ja hänen mielialansa kävi niin synkäksi, ettei tiedetty mitä tehdä häntä tyydyttääkseen. Hän ei nauranut enää milloinkaan, mikään ei häntä huvittanut, hän voi tuskin enää tehdä työtä, siinä määrässä heikko ja väsähtänyt hän oli. Lopulta alettiin pelätä hänen henkensä puolesta, sillä hänellä oli miltei aina kuume, ja kun se oli tavallista korkeampi, niin hän puhui juttuja, joissa ei ollut paljonkaan järkeä ja jotka tuntuivat vanhemmista julmilta. Hän väitti ettei kukaan häntä rakastanut, vaikka häntä oli aina lellitelty ja pidetty hyvänä enemmän kuin ketään muuta perheen jäsentä. Hän toivoi itselleen kuolemaa ja väitti ettei hän kelpaa mihinkään, että häntä säästettiin säälistä, että hän oli taakaksi vanhemmilleen ja että suurin armo, minkä Jumala voisi hänelle osottaa, olisi vapauttaa heidät hänestä.

Väliin isä Barbeau, kuullessaan tuommoisia puolipakanallisia puheita, torui häntä mitä ankarimmin. Mutta aivan turhaan. Toisinaan taasen hän itkien pyysi pojan paremmin arvostelemaan hänen rakkauttaan. Asia kävi yhä sotkuisemmaksi: Sylvinet itki ja katui, pyysi anteeksi isältään ja äidiltään, kaksoisveljeltään ja koko perheeltä, ja kuume lisääntyi sikäli kuin liiallinen hellyys sai valtaa hänen sairaassa sydämessään.

Kysyttiin jälleen lääkäreiltä neuvoa. Heillä ei ollut paljokaan sanottavaa. Heidän kasvonilmeestään jo näkyi että koko asia johtui tuosta kaksoissuhteesta, jonka täytyi olla turmioksi toiselle tai toiselle, ja luonnollisesti tässä tapauksessa heikommalle. Sitäpaitsi kysyttiin neuvoa Clavieres'in kylvettäjältä — hän oli pitäjän viisain nainen Sagette-muorin jälkeen, joka oli kuollut, ja Fadetin muorin jälkeen, joka alkoi tulla uudestaan lapseksi. Tämä viisas vastasi äiti Barbeaulle seuraavasti:

"On vain yksi lääke, joka voisi lapsenne pelastaa, ja se on että hän alkaisi pitää naisista."

"Juuri heitä hän ei voi sietää", sanoi äiti Barbeau. "Ei ole usein nähty niin ylpeätä ja itsepintaista poikaa niissä asioissa; aina siitä asti, kun hänen kaksoisveljensä rakastui, ei hän ole tehnyt muuta kuin puhunut pahaa kaikista tutuista tytöistä. Hän soimaa heitä kaikkia sentähden, että yksi heistä — ja valitettavasti se ei ole paras — on vallottanut hänen kaksoisveljensä sydämen."

"No niin", sanoi kylvettäjä, joka tunsi tarkoin kaikki ruumiin ja sielun sairaudet, "kun poikanne Sylvinet kerran rakastuu johonkin tyttöön, rakastaa hän häntä vielä mielettömämmin kuin nyt veljeään. Sanon sen teille etukäteen. Hänellä on liian hellä sydän, ja omatessaan kaiken hellyytensä kaksoisveljelleen, on hän miltei unohtanut olevansa nuorukainen neitoa varten ja siten rikkonut sitä Jumalan lakia vastaan, joka määrää että miehen pitää rakastaa jotakin naista enemmän kuin isää ja äitiä, enemmän kuin veljiä ja sisaria. Lohduttakaa kuitenkin itseänne, sillä muu ei ole mahdollista kuin että luonto pian opettaa sen hänelle, vaikkapa myöhäänkin; ja olipa se nainen, johon hän rakastuu, köyhä tai ruma tai paha, niin älkää epäilkö antaa häntä hänelle vaimoksi, sillä kaikesta päättäen hän ei tule rakastumaan kahdesti elämässään. Hänen sydämensä on siinä suhteessa liian uskollinen, ja niinkuin tarvitaan luonnon ihme, jotta hän voisi erota edes jonkun verran kaksoisveljestään, samoin tarvitaan vielä suurempi ihme hänen voidakseen erota siitä naisesta, jota hän kerran on rakastava vielä enemmän kuin veljeään."

Isä Barbeaun mielestä oli kylvettäjän neuvo sangen viisas ja hän koetti lähettää Sylvinetin sellaisiin paikkoihin, joissa oli kauniita ja kunnollisia naimaikäisiä tyttäriä. Mutta vaikka hän oli kaunis ja hyvinkasvatettu poika, eivät hänen välinpitämättömät ja jörömäiset kasvonsa miellyttäneet ensinkään tyttöjä. Tytöt eivät välittäneet hänestä eikä hän tytöistä, jopa hän puolestaan kuvitteli suorastaan inhoavansakin heitä.

Isä Caillaudilla, joka oli perheen parhaimpia ystäviä ja neuvonantajia, oli oma ajatuksensa: