XXX.
Landry alistui kohtaloonsa ja palasi viininkorjuuseen, jopa hämmästyi suuresti kun ei tuntenutkaan itseään niin onnettomaksi kuin oli luullut; sillä on suloista tietää olevansa rakastettu ja luottamuksemme on äärettömän suuri, kun todella rakastamme. Hän oli niin hämmästynyt ja iloinen, ettei hän voinut olla puhumatta asiasta Cadet Caillaudin kanssa, joka hänkin hämmästyi ja ihaili pikku Fadettea, joka oli niin hyvin välttänyt kaikkea heikkoutta ja varomattomuutta koko sinä aikana, jolloin oli rakastanut Landryta ja tämä häntä.
"Minua ilahuttaa nähdessäni että tuolla tytöllä on noin monta hyvää ominaisuutta, sillä minä puolestani en ole milloinkaan pitänyt häntä huonona, ja voinpa sanoa että jos hän olisi osottanut minulle huomiota, ei hän suinkaan olisi ollut minulle vastenmielinen. Kauniitten silmiensä tähden on hän aina ollut mielestäni pikemmin kaunis kuin ruma ja viime aikoina on kuka hyvänsä voinut nähdä, että hän on päivä päivältä somentunut ja olisi voinut miellyttää, jos vaan olisi tahtonut ketään miellyttää. Mutta hän rakasti ainoastaan sinua, Landry, ja tyytyi siihen ettei ollut muille vastenmielinen; hän tavotti ainoastaan sinun suosiotasi, eikä minulle olisi suinkaan vastenmielistä saada senluontoinen vaimo, sen voin sinulle vakuuttaa. Sitäpaitsi olen aina hänen pienuudestaan pitäen tiennyt että hänellä on hyvä sydän, ja jos kysyttäisiin jokaiselta omantunnon ja totuuden mukaan mitä hän hänestä ajattelee ja tietää, niin olisivat kaikki pakotetut todistamaan hänen edukseen; mutta maailma on nyt kerran sellainen, että kun kaksi tai kolme henkilöä alkaa jotakin vainota, yhtyvät heihin kaikki muutkin, heittävät kiviä ja mustaavat hänen maineensa tietämättä itsekään mistä syystä, polkien huvikseen sitä, joka ei voi itseään puolustaa."
Landryta lohdutti suuresti Cadet Caillaudin puhe, ja hän solmi hänen kanssaan lujan ystävyyden ja lohdutti itseään jonkun verran kertoessaan hänelle ikävästään. Sanoipa hän hänelle eräänä päivänä näinkin:
"Älä ajattele enää Madelonia, sillä hän on huono tyttö ja on saattanut meille kummallekin huolia. Olet vasta minun ikäiseni, eikä sinulla ole mitään kiirettä naimisiin. Minulla on pieni sisko, Nanette; kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, lempeäluontoinen, suloinen ja rakastettava; hän on nyt kuudennellatoista. Käy meillä vähän useammin; isäni pitää sinua suuressa arvossa, ja kun opit tuntemaan pikku Nanettemme, niin huomaat että viisainta mitä voit tehdä, on tulla minun langokseni."
"Sitä vastaan ei minulla suinkaan ole mitään", sanoi Cadet, "ja ellei tyttöä ole luvattu muuanne, niin käyn teillä joka sunnuntai."
Samana iltana, jolloin Fanchon Fadet oli lähtenyt, meni Landry isänsä luo, kertoakseen hänelle tuon samaisen tytön kunniallisesta käytöksestä, jota isä oli niin ankarasti tuominnut, ja samassa ilmoittaakseen että hän alistui nykyhetkenä isänsä tahdon alaiseksi, mutta pidätti itselleen täyden vapauden tulevaisuuteen nähden. Hänen mielensä tuntui raskaalta astuessaan Fadetin muorin mökin ohi; mutta hän sai koko rohkeutensa takaisin ajatellessaan, että ilman Fanchonin poislähtöä hän ei luultavasti pitkään aikaan olisi saavuttanut tuota suurta onnea, tietoa että Fanchon häntä rakasti. Hän näki Fanchette-muorin, Fanchonin sukulaisen ja kummin, joka oli tullut hoitamaan vanhusta ja poikaa tytön sijasta. Eukko istui oven ulkopuolelle, Heinäsirkka polvillaan. Jeanet-raukka itki eikä tahtonut mennä nukkumaan, sillä hänen Fanchoninsa ei ollut vielä palannut, sanoi hän, ja se oli hän, jonka piti panna hänet vuoteeseen ja lukea hänen kanssaan iltarukous. Fanchette-muori lohdutti häntä paraimpansa mukaan, ja Landry kuuli ilokseen että hän puhutteli poikaa erittäin lempeästi ja ystävällisesti. Mutta heti kun Heinäsirkka näki Landryn, irtausi hän Fanchette-muorin sylistä ja juoksi Landryn luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa syleillen häntä, kysellen häneltä ja pyytämällä pyytäen häntä etsimään Fanchonia. Landry nosti hänet syliinsä ja lohdutti häntä paraimman taitonsa mukaan, vaikka hänellä itselläänkin oli kyyneleet silmissä. Hän tahtoi antaa pojalle kauniin viinirypäletertun, jonka äiti Caillaud oli lähettänyt pienessä korissa äiti Barbeaulle lahjaksi, mutta Jeanet, joka kyllä muuten oli luonteeltaan ahnas, ei välittänyt mistään muusta kuin että Landry lupaisi mennä hakemaan hänen Fanchoniansa, ja Landry lupasi, sillä muuten hän ei olisi mitenkään saanut häntä Fanchetteä tottelemaan.
Isä Barbeau ei ollut odottanut pikku Fadettelta sellaista päättäväisyyttä. Hän tuli hyvin tyytyväiseksi, mutta valitti samalla että tytön oli pitänyt tehdä niin — siinä määrässä oikeudentuntoinen ja hyväsydäminen hän oli. "Olen pahoillani, Landry", sanoi hän, "ettei sinulla ollut voimaa luopua kaikesta kanssakäymisestä hänen kanssaan. Jos olisit tehnyt velvollisuutesi, niin et olisi syypää hänen lähtöönsä. Jumala suokoon että tyttö olisi saanut hyvän paikan ja ettei hänen poissaolonsa olisi vahingoksi isoäidilleen ja pienelle veljelleen; sillä vaikka onkin monta, jotka puhuvat hänestä pahaa, niin on niitäkin, jotka häntä puolustavat ja jotka ovat minulle vakuuttaneet, että hän oli kovin hyvä ja avulias omaisiaan kohtaan. Jos se juttu, että hän olisi raskas, ei olekkaan totta, jonka kyllä saamme pian tietää, niin silloin tahdomme häntä puolustaa niinkuin velvollisuuteemme kuuluu; mutta jos se valitettavasti on totta ja sinä, Landry, olet siihen syyllinen, niin tahdomme häntä auttaa emmekä salli hänen kärsivän puutetta. Ainoa, mitä vaadin sinulta, Landry, on ettet koskaan mene hänen kanssaan naimisiin."
"Isä", sanoi Landry, "me arvostelemme asiaa erilailla, te ja minä. Jos olisin syypää siihen, mistä juorutaan, niin päinvastoin pyytäisin teiltä lupaa saada naida hänet. Mutta kun pikku Fadette on yhtä viaton kuin Nanette-siskoni, en pyydä teiltä vielä muuta kuin että annatte minulle anteeksi, että olen teille surua tuottanut. Puhutaan hänestä sitte myöhemmin, niinkuin olette minulle luvanneet."
Barbeaun täytyi suostua, sillä hän oli liian viisas kiiruhtaakseen liiaksi asioita, ja hänen oli tyytyminen siihen, mitä jo oli aikaansaanut.