"Ehket toista ystävää, sillä et voi milloinkaan tavata ketään, joka on sinulle niin uskollinen kuin minä. Mutta toinen armas on eri asia, eikä kukaan voi antaa minulle vakuutusta siinä suhteessa."
"Minä voin, ja minä annan!"
"Sinä et tiedä itsekään mitään siitä asiasta, sillä sinä et ole milloinkaan ollut rakastunut, ja kun sinä kerran rakastut, niin et varmaankaan muista Landry-raukkaasi ensinkään. Oi, jos sinä olisit pitänyt minusta samalla tavalla kuin minä pidän sinusta, niin et voisi jättää minua tällä tavalla."
"Niinkö luulet, Landry?" sanoi pikku Fadette, katsoen häneen totisesti ja surullisesti. "Sinä et varmaankaan tiedä mitä puhut. Minä puolestani luulen että tekisin tämän paljoa mieluummin rakkaudesta kuin nyt ystävyydestä."
"Luulet, mutta jos se tapahtuisi rakkaudesta, niin en minä olisi näin onneton. Luulenpa, Fanchon, että jos siinä olisi rakkautta, niin minä voisin olla miltei onnellinen onnettomuudessanikin. Uskoisin sanaasi ja luottaisin tulevaisuuteen ja olisin yhtä miehuullinen kuin sinäkin, se on varma!… Mutta se ei ole rakkautta, sen olet sanonut minulle monta kertaa, ja sen olen sitäpaitsi huomannut suuresta levollisuudestasikin minua kohtaan."
"Vai niin, ettei se ole rakkautta?" sanoi pikku Fadette. "Oletko oikein varma siitä?"
Ja hän katsoi yhä Landryhyn, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka vierivät hänen poskilleen, ja hän hymyili niin omituisesti.
"Oi Jumala!" huudahti Landry häntä syleillen. "Jospa olisinkin erehtynyt?"
"Minä luulen että todellakin olet erehtynyt", vastasi pikku Fadette yhä hymyillen kyynelten välitse; "luulen että Sirkka-raukka on kolmentoista ikäisestä saakka pitänyt Landrysta eikä milloinkaan kenestäkään muusta. Luulen että kun hän kulki hänen jälessään kedoilla ja teillä, puhuen hullutuksia ja koettaen kaikenlaisilla kepposilla kiinnittää pojan huomiota itseensä, niin hän ei vielä tiennyt mitä teki, eikä sitäkään mikä häntä veti hänen puoleensa. Luulen että kun hän eräänä päivänä rupesi hakemaan Sylvinetiä, koska tiesi Landryn olevan hänestä epätoivoissaan, ja tapasi hänet ajatuksiinsa vaipuneena istumassa joen rannalla, pieni karitsa polvillaan, niin hän, koetti uskotella Landrylle voivansa loihtia, jotta Landry tuntisi kiitollisuutta häntä kohtaan. Luulen että kun hän häntä sätti vierinkiviportaan luona, niin se johtui siitä, että hän oli suuttunut ja harmistunut, kun ei poika ollut häntä tuon tapahtuman jälkeen puhutellut. Luulen että hän tahtoi hänen kanssaan tanssia, koska oli mielettömästi häneen rakastunut ja toivoi voivansa häntä miellyttää kauniin tanssinsa kautta. Luulen että kun hän itki Chaumoisin louhoksessa, niin se tapahtui tuskasta ja epätoivosta, koska hän ei ollut voinutkaan häntä miellyttää. Luulenpa että kun poika tahtoi häntä suudella ja hän kieltäytyi, ja kun poika puhui hänelle rakkaudesta ja tyttö vastasi puhumalla ystävyydestä, niin se johtui pelosta kadottaa tuo rakkaus tyydyttämällä sitä liian aikaisin. Vihdoin luulen, että kun hän nyt menee täältä kirvelevin sydämin, niin se tapahtuu siinä toivossa, että hän voisi palata hänen arvoisenaan muidenkin silmissä ja että hän voisi tulla hänen vaimokseen tuottamatta hänen perheelleen surua ja nöyryytystä."
Landry luuli tulevansa aivan hulluksi. Hän nauroi ja itki, suuteli Fanchonin käsiä ja leninkiä, olisipa suudellut hänen jalkojaankin, jos tyttö vaan olisi siihen suostunut, mutta Fadette nosti hänet ylemmäs ja painoi hänen huulilleen oikean rakkaussuudelman, niin että Landry luuli siihen kuolevansa, sillä se oli ensimäinen, minkä hän oli koskaan saanut enemmän häneltä kuin keltään muultakaan. Ja kun Landry vaipui kuin pyörtynyt tienoheen, otti tyttö punastuen ja hämillään myttynsä ja riensi matkaansa, kieltäen hänen itseään seuraamasta ja luvaten palata takaisin.