Landry kuunteli halukkaasti Cadet Caillaudin selityksiä ja tämä lohdutti häntä parhaimpansa mukaan hänen surussaan.
"Ihmiset ovat tuottaneet sinulle paljo ikävyyksiä, Landry-raukka", sanoi hän lopuksi; "mutta sinä voit lohduttautua sillä, että pikku Fadette on käyttäytynyt niin hyvin. Hän tekee siinä oikein, että menee pois, tehdäkseen lopun perheesi levottomuudesta, ja minä sanoinkin sen hänelle itselleen, kun ohimennen lausuin hänelle jäähyväiset."
"Mitä?" huudahti Landry. "Meneekö hän pois? Onko hän jo mennyt?"
"Etkö sinä sitä tiennyt?" sanoi Cadet. "Luulin että asiasta oli päätetty teidän keskenne ja että sinä et ollut häntä saattamassa välttääksesi moitteita. Kyllä hän meni, se on varmaa; hän meni meidän ohitse neljännestuntia sitte ja hänellä oli pieni mytty kainalossaan. Hän kulki Château-Meillautiin päin, eikä ole voinut vielä ennättää kauvemmas kuin Vieille-Villeen tai Urmontin kukkulalle."
Landry jätti härkänsä siihen paikkaan ja alkoi juosta, eikä pysähtynyt ennenkun oli saavuttanut pikku Fadetten Urmontin viinitarhoista Fremelaineen laskeutuvalla tiellä.
Siellä hän surun ja tavattoman vauhdin uuvuttamana heittäytyi poikkipuolin tielle, voimatta puhua tytölle sanaakaan, mutta viitaten että hänen täytyisi astua hänen ruumiinsa päälle, jos mieli kulkea eteenpäin.
Kun hän oli jonkun verran tointunut, sanoi pikku Fadette:
"Tahdoin säästää sinut tältä surulta, rakas Landryni, ja nyt teet mitä suinkin voit riistääksesi minulta, voimani. Ole toki mies, äläkä lannista mieltäni, sillä tarvitsen rohkeutta enemmän kuin voit ajatellakkaan, ja kun muistelen että pikku Jeanet-raukkani etsii minua ja huutaa jälkeeni, tunnen itseni tällä hetkellä niin heikoksi, että voisin musertaa pääni noihin kiviin. Oi, minä pyydän Landry, että autat minua sensijaan, kuin että houkuttelet minua horjumaan velvollisuuteni täyttämisessä, sillä jos minä en mene tänään, niin en mene koskaan, ja silloin olemme hukassa."
"Fanchon, Fanchon; sinä et tarvitse paljonkaan rohkeutta", vastasi Landry. "Sinä kaipaat ainoastaan poikaa, joka kyllä lohduttaa pian itsensä, koska hän on vielä lapsi. Sinä et välitä vähääkään epätoivostani, etkä tiedä mitä rakkaus on, etkä rakasta minua, vaan unohdat minut pian, etkä taida palata enää milloinkaan."
"Minä palaan, Landry; otan Jumalan todistajaksi että palaan jälleen, ehkä vuoden mutta ainakin kahden päästä, ja etten unohda sinua, sitä vähemmin kun en koskaan tahdo toista ystävää enkä toista armasta kuin sinä."