Illan tullen alkoi kuume uudestaan, ja oikein rajuna. Sylvinet vaipui horroksiin, houraili unissaan ja pelkäsi herätessään ympärillään olevia.
Fadette palasi ja oli, samoinkuin aamulla, tuskin tunnin ajan kahden sairaan kanssa, suorittamatta muita taikatemppuja kuin että piteli hänen käsiään ja laski varovasti kätensä hänen otsalleen ja hengitti viileyttä hänen kuumeisille kasvoilleen. Ja samoinkuin aamulla, poisti hän nytkin sairaan hourailemisen ja kuumeen. Kun hän oli mennyt, uudistettuaan määräyksensä ettei Sylvinetille saisi kertoa hänen avustuksestaan, tavattiin poika rauhalliseen uneen vaipuneena; hänen kasvonsa eivät enää niin punottaneet eikä hän näyttänyt muutenkaan enää sairaalta.
Omituinen oli tuo Fadetten parantamistapa. Sattuma ja kokemus olivat opettaneet sen hänelle, kun hän hoiti pikku Jeanet-veljeään, jonka hän oli monituiset kerrat pelastanut kuolemasta antamatta hänelle mitään lääkettä, vaan ainoastaan virkistäen häntä käsillään ja henkäyksellään, tai lämmittäen häntä samalla tavalla, kun hänellä oli horkkakohtauksensa. Hän kuvitteli että terveen ihmisen ystävyys ja tahto sekä puhtaan, elonvoimaisen käden kosketus voisi poistaa sairauden, kun parantaja on jossain määrin lahjakas ja luottaa lujasti Jumalan hyvyyteen. Koko ajan, kun hän piti sairaan käsiä, luki hän itsekseen äänettömiä rukouksia. Eikä hän suinkaan olisi tahtonut tehdä sitä, mitä hän oli tehnyt pikku veljelleen ja nyt Landryn veljelle, kenellekään muulle, joka oli hänelle vähemmin rakas tai jota kohtaan hän ei tuntenut niin suurta myötätuntoisuutta, sillä hän piti varmana että tämän lääkkeen vaikutus riippui siitä lujasta ystävyydestä, jota hän tunsi sydämessään sairasta kohtaan ja jota ilman Jumala ei antaisi kenellekään valtaa sairaan yli.
Ja kun pikku Fadette siten rauhotti Sylvinetin kuumetta, rukoili hän Jumalaa samoinkuin ennen veljensä vuoteen ääressä: "Hyvä Jumala, auta minua, että minun terveyteni kulkisi minun ruumiistani tuohon sairaaseen ruumiiseen, ja niinkuin Vapahtaja on uhrannut henkensä kaikkien ihmisten lunastukseksi, niin ota henkeni, jos sinä haluat sen ottaa, ja anna se tälle sairaalle; uhraan sen sinulle ilolla hänen terveytensä tähden."
Pikku Fadette oli aikonut koetella tuon rukouksen voimaa isoäitinsä kuolinvuoteella, mutta ei rohjennutkaan, sillä hänestä oli tuntunut että sielun ja ruumiin elämä oli tuossa vanhassa naisessa sammumaisillaan ijän ja luonnonlain mukaan, mikä on Jumalankin säädös. Ja pikku Fadette, jonka parantamiskeino perustui paljoa enemmän uskontoon kuin pimeyden voimiin luottamiseen, pelkäsi suututtaa Jumalaa pyytämällä häneltä semmoista, jota hän ei ihmeitä tekemättä suonut muille kristityille.
Olkoonpa tämän parannuskeinon tehoavaisuuden laita muuten miten tahansa, tosiasia vaan oli että Sylvinet kolmen päivän kuluttua oli vapautunut kuumeestaan. Eikä hän olisi milloinkaan saanut tietää miten se oli tapahtunut, ellei hän olisi herännyt vähän liian aikaiseen Fadetten ollessa viimeistä kertaa hänen luonaan, jolloin hän näki tytön ylitsensä kurottuneena ja varovaisesti vetävän kätensä syrjään.
Alussa Sylvinet luuli sen näköharhaukseksi ja sulki silmänsä päästäkseen sitä näkemästä; mutta kysyttyään sittemmin äidiltään oliko Fadette tunnustellut hänen otsaansa ja valtimoaan vai oliko hän nähnyt unta, vastasi äiti Barbeau — joka nyt vihdoinkin oli saanut vihiä miehensä suunnitelmista ja mielellään näki että Sylvinet luopui vastenmielisyydestään tyttöä kohtaan — että Fadette todellakin oli käynyt siellä kolmena päivänä aamuin illoin ja salaperäisellä hoidollaan merkillisellä tavalla karkottanut hänen kuumeensa.
Sylvinet ei näyttänyt sitä uskovan, vaan sanoi että hänen kuumeensa oli itsekseen hävinnyt ja että Fadetten sanat ja salaisuudet olivat pelkkää hullutusta. Hän oli jotenkin rauhallinen ja hyvinvoipa muutamia päiviä, ja isä Barbeau luuli nyt voivansa ilmaista hänelle vähän veljensä mahdollisesta avioliitosta, kuitenkaan mainitsematta tytön nimeä.
"Ei teidän tarvitse minulta salata tuon valitun nimeä", vastasi Sylvinet. "Tiedän hyvin että se on Fadette, joka näyttää teidät kaikki lumonneen."
Itse asiassa oli Barbeaun salainen selvänotto suoriutunut niin Fadetten eduksi, ettei hän enää kauvemmin epäillyt tytön moitteettomuutta, vaan toivoi hartaasti voivansa kutsua Landryn takaisin. Hän ei enää pelännyt muuta kuin kaksoisveljen mustasukkaisuutta ja koetti parantaa Sylvinetiä noista päähänpistoistaan sanomalla hänelle, ettei hänen veljensä voisi milloinkaan tulla onnelliseksi ilman pikku Fadettea. Tähän vastasi Sylvinet: