"Sylvinet, ojentakaa minulle molemmat kätenne ja vastatkaa totuuden mukaisesti, sillä minä en ole tullut tänne rahaa ansaitakseni, ja kun kerran olen hyvänhyvyyttäni tullut teitä hoitamaan, niin en siedä liioin että käyttäydytte epäkohteliaasti ja kiittämättömästi. Huomatkaa sentähden tarkoin mitä kysyn ja mitä itse vastaatte, sillä teidän on vaikea minua pettää."
"Kysykää mitä haluatte, Fadette", vastasi Sylvinet hämmästyneenä, kuullessaan tuon vallattoman pikku Fadetten, jolle hän niin useasti ennen oli vastannut kiviä heittelemällä, puhuttelevan itseään noin ankarasti.
"Sylvain Barbeau", sanoi hän; "näyttää siltä kuin tahtoisitte kuolla."
Sylvain epäili hiukan ennenkun vastasi, ja kun Fadette puristi kovasti hänen kättään, ikäänkuin antaakseen hänen tuntea suurta tahdonlujuuttaan, puheli nuorukainen tuskaisena ja hämillään:
"Eikö se olisikin onnellisinta, mitä minulle voi tapahtua — kuolla, kun näen selvästi että tuotan perheelleni surua ja harmia huonon terveyteni kautta ja…"
"Sano vaan kaikki mitä mielessäsi on, sinä et saa minulta salata mitään!"
"Ja oikullisuuteni kautta, jota en voi hillitä", sanoi poika masentuneena.
"Ja ilkeytesi kautta", sanoi Fadette niin ankaralla äänellä, että
Sylvinet sekä suuttui että vielä enemmän pelästyi.
XXXVIII.
"Minkätähden syytätte minua ilkeydestä?" sanoi hän. "Te solvaatte minua, kun näette etten jaksa itseäni puolustaa."