"Näen, tyttöseni, että teillä on vielä jotain minua ja omaisiani vastaan. Älkää vaatiko että vanha mies pyytäisi teiltä anteeksi, tyytykää ystävälliseen sanaan, ja kun sanon teille että olette meidän keskuudessamme tapaava rakkautta ja kunnioitusta, niin voitte luottaa isä Barbeauhon, sillä hän ei ole vielä milloinkaan sanaansa syönyt. No niin, ettekö tahtoisi antaa rauhansuudelmaa holhoojallenne, jonka olette itse valinnut, ja isälle, joka haluaa lukea teidät omaistensa joukkoon?"
Pikku Fadette ei voinut enää kauvemmin vastustaa; hän kietoi molemmat kätensä Barbeaun kaulaan niin, että vanhuksen sydän riemastui.
XXXVII.
Pian oli kaikki sovittu. Avioliitto päätettiin solmia heti Fadetten suruajan päätyttyä. Oli enää vain kysymys Landryn kotiinnoutamisesta, mutta kun äiti Barbeau samana iltana kävi Fanchonia katsomassa, syleilläkseen häntä ja antaakseen hänelle siunauksensa, kertoi hän samalla että Sylvinet olikin sairastunut uudestaan kuullessaan veljensä avioliittotuumista, ja hän pyysi että odotettaisiin vielä muutamia päiviä, kunnes Sylvinet tervehtyisi ja lohduttautuisi.
"Ette tehnyt viisaasti, äiti Barbeau", sanoi pikku Fadette, "kun kerroitte Sylvinetille ettei hän ollutkaan nähnyt unta, huomatessaan minut vieressään kuumeesta toipuessaan. Hänen ajatuksensa on nyt haittana meidän välillämme, eikä minulla ole enää samaa valtaa parantaa häntä nukkuneessa tilassa. Onpa mahdollista että hän työntää minut luotaan ja että minun läsnäoloni vain pahentaa hänen sairautensa."
"Sitä minä en usko", vastasi äiti Barbeau, "sillä äsken, kun hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja laskeusi vuoteelle, sanoi hän: 'Missähän se Fadette nyt onkaan? Luulen että hän taaskin parantaisi minut. Eikö hän enää palaakkaan?' Sanoin että lähtisin teitä hakemaan, ja silloin hän näytti tyytyväiseltä."
"Tulen heti kanssanne", vastasi pikku Fadette; "mutta tällä kertaa täytyy minun käyttäytyä toisin, sillä mikä minulle onnistui silloin, kun hän ei tietänyt läsnäolostani, ei nyt enää tee mitään vaikutusta."
"Ettekö ota mukaanne mitään lääkkeitä?" kysyi äiti Barbeau.
"En", vastasi Fadette, "sillä hänen ruumiinsa ei ole sanottavasti sairas, vaan se on hänen sielunsa, joka kaipaa lääkettä. Koetan tunkea oman sieluni hänen sieluunsa, vaikken voi luvata että siinä onnistuisin. Voin ainoastaan luvata että odotan kärsivällisesti Landryn palaamista, enkä pyydä teitä noutamaan häntä ennen, kun olemme ensin tehneet kaiken voitavamme Sylvinetin parantamiseksi. Landry painoi tämän asian niin vakavasti minun mieleeni, että hän aivan varmasti antaa minulle anteeksi, vaikka lykkäämmekin hänen paluunsa ja ilonsa tuonnemmaksi."
Kun Sylvinet näki pikku Fadetten vuoteensa ääressä, kävi hän tyytymättömäksi eikä tahtonut vastata kuinka hän voi. Fadette halusi koetella hänen valtimoaan, mutta Sylvinet veti kätensä pois ja käänsi kasvonsa seinään päin. Silloin pikku Fadette vihjasi että heidät jätettäisiin kahdenkesken, ja kun kaikki olivat menneet, sammutti hän lampun, ettei huoneessa ollut muuta valoa kuin kuunvalo, sillä sattui olemaan juuri täysikuu. Sitte hän meni jälleen Sylvinetin luo ja sanoi hänelle käskevällä äänellä, jota sairas totteli kuin lapsi: