Mutta tyttö ei antanut hänelle vähääkään rauhaa, vaan jatkoi yhä hyökkäyksiään.
"Onhan mahdollista", sanoi hän, "ettette ajatellut niin pahasti kuin sananne kuuluivat, ja minäkin uskon ettette toivo kuolemaa ensinkään niin hartaasti kuin koetatte uskotella, voidaksenne olla herrana perheessänne ja kiduttaa äiti-raukkaanne, joka siitä kovin pelästyy, ja kaksoisveljeänne, joka on kyllin yksinkertainen uskoakseen että tahdotte muka tehdä lopun elämästänne. Mutta minua te ette niin helposti petä, Sylvain. Luulen että te pelkäätte kuolemaa yhtä paljon ja vielä enemmän kuin joku toinen ja että teitä huvittaa pelottaa niitä, jotka teitä rakastavat. Teitä huvittaa, kun näette miten viisaimmat ja välttämättömimmät päätökset aina raukeevat tyhjiin, kun te vaan uhkaatte kuolla — onpa todellakin mukavaa ja suurellista, ettei tarvitse sanoa kuin yhden sanan, saadakseen kaikki taipumaan ympärillään. Siten olette täällä kaikkien herra. Mutta kun se on luontoa vastaan ja kun te siten koetatte hallita keinoilla, joita Jumala ei hyväksy, niin rankaisee hän teitä tekemällä teidät vielä onnettomammaksi, kuin mitä olisitte jos tottelisitte, sensijaan että komennatte. Siten väsytte elämään, joka on käynyt teille liian helpoksi. Voin teille sanoa suoraan, mitä olette ollut vailla tullaksenne hyväksi ja järkeväksi pojaksi. Teillä olisi pitänyt olla ankarat vanhemmat, armoton köyhyys ympärillänne, ei leipää moneen päivään, vaan sensijaan selkäsaunoja. Jos teitä olisi kasvatettu samassa koulussa kuin minua ja Jeanet-veljeäni, niin ette olisi kiittämätön, vaan iloinen pienimmästäkin hyvästä. Älkääkä syyttäkö liioin tuota kaksoissuhdettanne. Tiedän että olette kuullut ympäristössänne liiaksikin hölistävän että kaksoisrakkaus muka on luonnonlaki, joka voisi kääntyä teille kuolemaksi, jos sitä vastustettaisiin, ja te olette luullut kuuntelevanne kohtalonne ääntä, liiotellessanne tuon rakkauden merkitystä. Mutta Jumala ei ole niin väärä, että hän määräisi meidät onnettomuuteen jo äidin kohdussa. Hän ei ole niin paha, että antaisi meille päähänpistoja, joista emme voi milloinkaan vapautua, ja taikauskoinen kun olette, teette häntä kohtaan vääryyttä luullessanne että teidän ruumiissanne veressänne muka on enemmän huonoja taipumuksia kuin sielussanne on järkeä ja vastustuskykyä. En voi milloinkaan uskoa, ellette ole suorastaan hullu, ettette voisi voittaa mustasukkaisuuttanne, jos vaan tahtoisitte. Mutta te ette tahdo, sillä tuota luonteenne virhettä on liiaksi hemmoteltu, ja te pidätte oikkujanne suuremmassa arvossa kuin velvollisuuttanne."
Sylvinet ei vastannut; hän antoi Fadetten jatkaa moitteitaan hyvän aikaa, eikä tyttö suinkaan häntä säästänyt. Sairas tunsi että Fadette itse asiassa oli oikeassa ja että hän ainoastaan yhdessä suhteessa erehtyi, nimittäin luullessaan ettei Sylvinet ollut koskaan taistellut virhettään vastaan ja että hän oli tahallaan ollut sellainen, vaikka se oli tapahtunut hänen tietämättään ja tahtomattaan. Se seikka häntä kiusasi ja nöyryytti suuresti, ja hän olisi toivonut voivansa antaa Fadettelle paremman käsityksen oikeudentunnostaan. Mitä taas Fadetteen tulee, niin hän kyllä tiesi liiottelevansa, mutta hän teki niin tahallaan, oikein liikuttaakseen hänen mieltään, ennenkun rupesi häntä lempeästi kohtelemaan ja lohduttamaan. Tyttö siis ponnisti voimiaan puhuakseen ankarasti ja näyttääkseen suuttuneelta, tuntien kuitenkin samalla sydämessään häntä kohtaan niin paljo myötätuntoisuutta ja ystävyyttä, että tällainen teeskentely teki hänet aivan sairaaksi, niin että hän heidän erotessaan oli paljoa väsyneempi kuin Sylvinet.
XXXIX.
Asia oli todellakin niin, että Sylvinet ei ollut likipitäinkään niin sairas, kuin näytti olevan ja kuin suvaitsi itselleenkin uskotella. Kun pikku Fadette koetti hänen valtimoaan, huomasi hän heti ettei kuume ollut ankara ja että jos hän hiukan hourailikin, niin se johtui siitä että hänen sielunsa oli sairaampi ja heikompi kuin ruumiinsa. Fadette luuli sentähden velvollisuudekseen vedota Sylvinetin järkeen ja herättää hänessä pelkoa itsensä suhteen. Hän palasi uudelleen aikaisin seuraavana aamuna. Sylvinet ei ollut juuri nukkunut, mutta hän oli rauhallinen ja ikäänkuin murtunut. Niin pian kun hän näki Fadetten tulevan, ojensi hän hänelle kätensä, sensijaan että olisi vetänyt sen pois, niinkuin edellisenä iltana.
"Miksi ojennatte minulle kätenne, Sylvain?" sanoi Fadette. "Onko se sitä varten, että tutkisin kuumettanne? Näen hyvin kasvoistanne että se on jo ohi."
Häpeissään sentähden, että oli pakotettu vetämään takaisin kätensä, johon tyttö ei koskenutkaan, sanoi Sylvinet:
"Tein niin tervehtiäkseni teitä, Fadette, ja kiittääkseni kaikista vaivoistanne minun tähteni."
"Siinä tapauksessa otan tervehdyksenne vastaan", sanoi hän tarttuen Sylvinetin käteen ja pitäen sitä omassaan, "sillä en milloinkaan työnnä luotani ystävällisyyttä, enkä luule teitä niin teeskenteleväksi, että osottaisitte minulle kiitollisuutta, ellette sitä tuntisi."
Sylvain tunsi nyt, vaikka täysin valveilla, suurta mielihyvää pitäessään Fadetten kättä omassaan, ja hän sanoi hyvin lempeällä äänellä: