Mutta Sylvain ei ollut sairas, vaan jatkoi matkaansa rajalle asti, sillä nyt riehui keisari Napoleonin suuri sota. Ja vaikkei sotilaselämä ollut milloinkaan miellyttänyt häntä vähimmässäkään määrässä, tuli hänestä kuitenkin pian kelpo sotilas, taisteluissa urhoollinen kuin mies, joka hakee kuolemaa, mutta kuitenkin lempeä ja tottelevainen kuin lapsi, samalla kun hän oli itseensä nähden ankara ja vaatelias kuin sotavanhus. Kun hän oli saanut kyllin hyvän harjotuksen ja kasvatuksen ylentyäkseen, lankesi sekin onni hänen osalleen, että hänet nimitettiin kymmenvuotisissa seikkailuissa osottamansa urhoollisuuden ja kunniakkaan käytöksen tunnustukseksi kapteeniksi, jotapaitsi hän sai samalla kunniamerkin.
"Oi, jospa hän kerrankin voisi palata!" sanoi äiti Barbeau miehelleen sen päivän iltana, jolloin he olivat saaneet häneltä herttaisen kirjeen, täynnä sydämellisiä terveisiä heille itselleen, Landrylle, Fanchonille ja kaikille perheen nuorille ja vanhoille jäsenille. "Nythän hän on jo miltei kenraali, joten hänellä pitäisi olla aikaa levätä."
"Arvonimensä on kyllin kaunis suurentamattakin", sanoi Barbeau, "ja se on jo semmoisenaan joka tapauksessa suureksi kunniaksi talonpoikaiselle suvulle."
"Fadettehan ennusti, että niin kävisi", sanoi äiti Barbeau. "Niinhän se oli."
"Hm", sanoi isä, "en voi mitenkään ymmärtää mistä hän niin äkkiä sai sellaiset tuumat ja kuinka hänen luontonsa voi niin muuttua, hänen, joka oli niin hiljainen ja rakasti niin suuresti mukavuutta."
"Miniämme tietää tästä asiasta enemmän kuin tahtoo sanoa; mutta äideillä on tavallisesti tarkat silmät, ja minä luulen tietäväni yhtä paljon kuin Fadettekin."
"Oo, siinä tapauksessa olisi sinun aika kertoa siitä minullekin", sanoi Barbeau.
"Niin, katsoppas, rakas Fanchonimme on aivan liian suuri taikuri: hän se lumosi Sylvinetinkin, ja enemmän kuin halusikaan. Kun hän näki että lumous vaikutti niin voimakkaasti, tahtoi hän sitä ehkäistä tai ainakin lieventää, mutta siihen hän ei kyennytkään, ja kun Sylvain huomasi ajattelevansa liian paljo veljensä vaimoa, oli hän kyllin rehellinen lähteäkseen pois, ja Fanchette hyväksyi ja vahvisti hänen päätöksensä."
"Jos asiat on niin", sanoi Barbeau korvallistaan raappien, "niin pelkäänpä ettei hän mene ikinä naimisiin, sillä Clavièresin kylvettäjätär sanoi aikoinaan, että kun se poika kerran rakastuu, ei hän ole enää niin hullu veljensä perään, mutta hän ei tule koko elämässään rakastumaan kuin yhden ainoan kerran, sillä hänen tunteensa ovat liian hempeät ja syvät voidakseen enää senjälkeen muihin kiintyä."