Sylvinet läksi kolmea päivää myöhemmin noutamaan veljeään Artonista. Hän oli pyytänyt isältään ja Fadettelta saada ensimäisenä kertoa veljelleen hänen onnestaan.
"Kaikki onnet ne yllättävätkin minut yhtaikaa", sanoi Landry, heittäytyen iloisena veljensä syliin, "kun sinä vielä tulet minua noutamaan ja näytät yhtä iloiselta kuin minä itse."
He palasivat viipymättä kotiin, eikä ollut sen onnellisempia ihmisiä kuin Kaksolan perhe, kun he nyt istuivat kaikki illallispöydässä, pikku Fadette ja Jeanet keskuudessaan.
Ja niin hymyili onni heille kaikille, sillä pikku Nanettekin kihlattiin Cadet Caillaudille, joka oli Landryn paras ystävä hänen lähimpien omaistensa jälkeen. Päätettiin että molempien häät vietettäisiin yhtaikaa. Sylvinetiin taas oli juurtunut niin luja ystävyys Fadettea kohtaan, että hän ei tehnyt mitään hänen neuvoaan kysymättä, ja Fadettella oli sellainen valta hänen ylitsensä, että nuorukainen näytti pitävän häntä sisarenaan. Sylvinet ei ollut enää sairas, eikä mustasukkaisuudesta ollut puhettakaan. Jos hän joskus näyttikin surulliselta ja haaveilevalta, niin Fadette nuhteli häntä, ja nuorukainen tuli heti jälleen iloiseksi ja puheliaaksi.
Molemmat avioliitot vahvistettiin samana päivänä ja saman messun aikana, ja kun ei ollut rahasta eikä riistasta puutetta, sukeutui siitä niin komeat häät, että ukko Caillaud, joka ei koko elämänsä aikana ollut kadottanut tasapainoaan, näytti kolmantena päivänä hiukan päihtyneeltä. Mikään ei häirinnyt Landryn ja koko perheen iloa, jopa voi sanoa: koko seudun iloa, sillä molemmat perheet, jotka olivat rikkaita, ja pikku Fadette, joka oli yhtä rikas kuin Barbeaun ja Caillaudin perheet yhteensä, osottivat suurenmoista anteliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä kaikille ihmisille. Fanchonilla oli liian hyvä sydän jättääkseen kostamatta pahaa hyvällä kaikille niille, jotka olivat häntä ankarasti tuominneet. Ja sittemmin, kun Landry oli ostanut kauniin talon, jota hoiti mainiosti omalla ja vaimonsa taidolla, rakennutti Fadette vielä kauniin lisärakennuksen, johon kaikki paikkakunnan köyhät lapset saapuivat neljäksi tunniksi jokainoa arkipäivä, ja jossa hän itse veljensä Jeanetin avulla neuvoi heitä lukemaan ja opetti heille uskontoa, jopa auttoi puutteellisimpia heidän tarpeissaan. Fadette muisti olleensa kerran itse onneton ja hylätty pienokainen, ja ne kauniit lapset, jotka hän synnytti, saivat jo aikaisin oppia ystävällisyyttä ja osanottavaisuutta köyhiä ja hylättyjä kohtaan.
Mutta miten kävi Sylvinetin kaiken tämän perheonnen ohella? Hän teki päätöksen, jota ei kukaan voinut käsittää ja joka antoi isä Barbeaulle paljo ajattelemisen aihetta. Noin kuukauden kuluttua veljensä ja sisarensa naimisesta, kun ukko Barbeau kehotti häntäkin hakemaan itselleen vaimon, vastasi hän ettei hänellä ollut siihen halua, vaan että hän jo jonkun aikaa oli tuuminut erästä asiaa, jonka nyt halusi toteuttaa, se on ruveta sotamieheksi.
Kun meikäläisissä perheissä ei yleensä ole liiaksi miespuolisia jäseniä ja maa kaipaa kipeästi kaikkien käsivarsien työtä, ei juuri milloinkaan satu että joku vapaaehtoisesti rupeisi sotilaaksi. Niinpä nytkin kaikki ihmettelivät tuota päätöstä, jonka perusteeksi Sylvinet ei voinut mainita muuta kuin oman päähänpistonsa ja mieltymyksensä sotilaselämään, jommoista ei kukaan ollut hänessä ennen huomannut. Kaikki mitä hänen isänsä ja äitinsä, veljensä ja siskonsa, jopa Landrykin sanoivat, oli aivan turhaa, joten ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin kääntyä Fanchonin puoleen, joka oli perheen neuvokkain ja lahjakkain jäsen.
Hän puhui Sylvinetin kanssa kokonaista kaksi tuntia, ja kun he erosivat, oli Sylvinet itkeneen näköinen ja hänen kälynsä samoin; mutta he näyttivät niin rauhallisilta ja päättäväisiltä, kun Sylvinet ilmotti pysyvänsä päätöksessään ja Fanchon selitti sen hyväksyvänsä ja toivovansa hänelle siitä suurta hyötyä tulevaisuudessa.
Kun arveltiin että Fadette luultavasti tiesi Sylvinetin syistä vähän enemmän kuin oli tietävinään, ei uskallettu enää hänen päätöstään vastustaa, ja lopulta äiti Barbeaukin suostui, vuodatettuaan ensin runsaita kyyneleitä. Landry oli epätoivoissaan, mutta hänen vaimonsa sanoi: "Jumalan tahto ja kaikkein meidän velvollisuutemme on päästää Sylvinet menemään. Usko, että tiedän mitä sanon, äläkä kysy enempää."
Landry saattoi veljeään niin pitkälle kuin voi, ja kun hän ojensi hänelle matkamyttynsä, jota oli tahtonut kantaa aina siihen saakka olallaan, tuntui hänestä kuin hän olisi antanut hänelle oman sydämensä. Hän palasi kotiin rakkaan vaimonsa luokse, jonka täytyi ruveta häntä hoitamaan, sillä kokonaisen kuukauden ajan hän oli suorastaan surusta sairas.