"En; yhtä vähän kuin sinä, ja pelkäänpä, että en paremmin opi tuntemaan häntä sittekään, kuin näen hänet. Minä en ole epäluuloinen; kun minulle puhutaan ystävällisesti, luotan minä sanoihin; mutta olenpa saanut monestikin katua sitä, sillä puhua ja tehdä ei ole yhtä helppoa."
"Häntä sanotaan hyvin hyväksi ihmiseksi."
"Kuka sitä sanoo? Minun appeniko?"
"Niin, teidän appenne."
"Se on kyllä hyvä, se, mutta eipä hänkään tunne häntä."
"No, kohtahan saatte nähdä hänet ja tarkastella häntä, ja toivottavasti ette erehdy."
"Kuulepas, pikku Marie, sinä voisit tehdä minulle suuren palveluksen, jos vähän katsahtaisit Fourchen taloa etkä menisi suoraa tietä Ormeauxiin; sinä olet viisas tyttö, sinä olet aina osoittanut ymmärtäväsi kaikkia asioita ja tarkkaavasi kaikkea. Jos sinä huomaat jotakin, joka mielestäsi ansaitsee ajatella, niin voithan sanoa sen minulle kahden kesken."
"Ei, Germain, sitä minä en tee! Minä pelkään, että erehtyisin sanomaan jotakin, jonka ei pitäisi tulla tietyksi, ja jos varomaton sana saattaisi teidät luopumaan tästä avioliiton puuhasta, niin teidän appivanhempanne suuttuisivat minuun ja minulla on kyllin paljo ikävää ennestäänkin, hankkimatta rakkaalle äidilleni vielä lisää ikävyyksiä."
Heidän näin puhuessaan hörkisti hiirakko korviaan, hypähti vähän syrjään ja lähestyi sitte heti jälleen pensasaitaa, jossa jokin esine, jota se jo alkoi tunnustella tutuksi, oli ensin pelottanut sitä. Germain katsahti pensaihin päin ja huomasi ojassa äsken hakatun, paksun tammen vielä tuoreiden lehtien alla jotakin pikku lampaan näköistä.
"Se on eksynyt elukka", sanoi hän, "taikka kuollut, koska se ei liiku.
Ehkäpä joku etsii sitä; katsokaamme tarkemmin."