"No, sitte pysähdymme Corlayhin Rebec-eukon kapakkaan Aamuruskoon. Kaunis kyltti, mutta huono paikka. Sinä, Marie, juot myöskin lasin viiniä."
"Ei, ei, minä en tarvitse mitään", sanoi hän; "minä pidän hevosta sill'aikaa, kuin viivytte siellä pojan kanssa."
"Ah, nyt johtuu mieleeni: sinähän, hyvä tyttö, annoit aamiaisleipäsi Petterille tänä aamuna etkä ole vielä syönyt mitään koko päivänä; meilläkin sinä vain itkit etkä huolinut päivällisestä."
"Ei minulla ole nälkä, siksi on mieleni liian suruinen; minä vakuutan, ei minulla nytkään ole yhtään halua syömään."
"Sitte sinun täytyy pakottaa itseäsi, hyvä ystävä; muuten tulet sairaaksi. Meillä on pitkä matka edessä eikä sovi tulla perille nälkäisenä, niin että täytyy pyytää ruokaa ennen, kuin ehtii kunnollisesti tervehtiäkään. Minä itse näytän hyvää esimerkkiä, vaikka ei minullakaan ole mitään ruoan halua; mutta kyllä se tulee, sillä enpä minäkään ole syönyt päivällistä, kun oikein muistan. Minä näin teidän itkevän, sinun ja äitisi, ja se saattoi minutkin pahoilleni. Kas niin, nyt minä sidon hiirakon kiinni; tule alas, minä tahdon."
He astuivat kaikki kolme Rebec-eukon kapakkahuoneesen, ja vähemmässä kuin neljännestunnissa toimitti lihava, ontuva mummo heille houkuttelevan pannukakun, ruisleipää ja valkoista viiniä.
Talonpojat syövät hitaasti ja koko tunti kului ennen kuin pikku Petter tyytyi ja Germain saattoi ajatella matkalle lähtöä. Pikku Marie alussa söi ainoastaan Germainin mieliksi, mutta sitte kasvoi nälkä vähitellen, sillä eipä kuudentoista vuoden ijässä voida kauan paastota ja raitis ilma tekee tehtävänsä. Ystävälliset sanat, joita Germain koetti keksiä, lohduttaakseen ja virkistääkseen häntä, vaikuttivat myöskin. Marie koetti vakuuttaa itselleen, että piankin seitsemän kuukautta kuluu, ja ajatella, miten iloista sitte on palata omaan kylään, koska Maurice ja Germain yksimielisesti lupasivat ottaa hänet palvelukseensa. Mutta kun hän alkoi vilkastua ja puhella pikku Petterin kanssa, johtui Germainille pahaksi onneksi mieleen näyttää tytölle ravintolan ikkunasta kaunista näköalaa avaraan laaksoon päin, joka kokonaan näkyy tästä korkeasta paikasta ja on niin vihreänä, hedelmällisenä ja viehättävänä tauluna tuossa ihan edessä. Marie katsahti ja kysyi, näkyivätkö myöskin Belairin talot.
"Tietysti", sanoi Germain, "sekä meidän talomme että sinunkin kotimökkisi. Katso, tuo pieni, harmaa pilkku lähellä Godardin suurta poppelia, kellotapulin alapuolella."
"Jo minä näen", sanoi tyttö ja alkoi itkeä.
"Oh, miten tyhmä olen, kun houkuttelen sinua ajattelemaan tuota!" sanoi Germain. "Tänään minä en tee muuta kuin tyhmyyksiä. Kas niin, Marie, lähtekäämme nyt matkalle, päivät ovat lyhyet ja tunnin kuluttua, kun kuu nousee, ei ole suinkaan lämmin."