"Näen kyllä, että jo olette unen vallassa", virkkoi hän. "Te ette puhu sanaakaan, katsoa tuijotatte vain tuleen, kuten poikanne äsken. Käykää te vain nukkumaan, minä katson sekä teitä että lasta."
"Sinun pitää nukkua", vastasi Germain, "ja minä valvon vartioiden teitä molempia. Ei minua ole koskaan niin vähän nukuttanut kuin nyt; minulla on viisikymmentä ajatusta päässäni."
"Viisikymmentä! se on liian paljo", sanoi tyttö hiukan ivallisesti; "moni olisi ihastuksissaan, jos heillä olisi edes yhtä ainoatakaan."
"No, jospa minulla ei olekaan viittäkymmentä yht'aikaa, niin on minulla ainakin yksi, josta en ole päässyt rauhaan koko tuntikauteen."
"Minä arvaan, millainen se on, ja tiedän senkin, mikä teillä sitä ennen oli mielessä."
"Niin, sano sinä, Marie, jos olet arvannut; sano sinä itse, se olisi hauska."
"Tunti sitte", sanoi tyttö, "ajattelitte syömistä ja nyt ajattelette nukkumista."
"Tosin minä olen vain härkäin ajaja, Marie, mutta sinä näytät pitävän minua itse härkänä. Sinä olet häijy tyttö, ja minä kyllä huomaan, että sinä et tahdo puhella minun kanssani. Nuku sitte, se on parempi kuin pilkata miestä, joka ei ole iloinen."
"Jos tahdotte puhella, niin puhellaan sitte", sanoi tyttö, asettuen puoleksi makaamaan lapsen viereen, pää satulalle. "Te kiusaatte itseänne, Germain, eikä se juuri osoita teillä olevan suurtakaan tahdonvoimaa. Mitäs minä sitte sanoisin, joll en puolustautuisi surujani vastaan niin hyvin, kuin taidan."
"Sitä minä juuri ajattelen, tyttö parka! Sinä muutat pois omaistesi luota rumaan kangas- ja suoseutuun, jossa tuotat itsellesi syyskuumetta ja jossa lampaat eivät menesty, ja sehän on aina kiusaksi paimentytölle, joka pitää vakavaa vaaria toimestansa; ja sinä joudut vierasten ihmisten pariin, jotka ehkä eivät ole hyvät sinulle eivätkä käsitä, minkä arvoinen sinä olet. Se minua pahoittaa enemmän, kuin osaan sanoakaan, ja minä mielelläni veisin sinut takaisin äitisi luo, mieluisemmin kuin Fourcheen."