"Suokaa anteeksi, tyttärellänne on oikeus tehdä miten tahtoo eikä minulla ole mitään oikeutta moittia häntä, mutta kyllä minä tekisin toisin, jos olisin hänen sijassansa; minä olisin rehellisempi enkä kuluttaisi turhaan noiden miesten aikaa, joilla arvatenkin on muutakin tekemistä kuin kieppua naisen ympärillä, joka pilkkaa heitä. Mutta jos se tytärtänne huvittaa ja tyydyttää, niin eihän se minuun koske. Minun täytyy kuitenkin sanoa teille yksi asia, jota olen jo aamusta asti aikonut sanoa, vaan en ole oikein rohjennut, koska te heti alussa erehdyitte minun aiheistani ettekä sitte ole antaneet minulle aikaa vastata; ja sen tähden te kuvittelette mielessänne jotakin, jossa ei ole mitään perää. Niinpä tietäkää, että minä en ole tullut tänne kosimaan teidän tytärtänne, vaan ostamaan härkiä, joita aiotte tulevalla viikolla viedä markkinoille ja joitten appeni luulee itselleen sopiviksi."
"Kyllä ymmärrän, Germain", vastasi Leonard levollisesti; "teidän mielenne on muuttunut, kun näitte tyttäreni kosijainsa parissa. Tapahtukoon tahtonne. Mikä miellyttää toista, näyttää olevan vastenmielistä toiselle, ja teillähän on oikeus peräytyä, koska ette vielä mitään sanoneet. Jos todella aiotte ostaa härkiä, niin tulkaa alas niitylle niitä katsomaan; saatammehan sitte puhua asiasta, ja tulkoonpa siitä kauppaa taikka ei, niin tottahan syötte päivällistä meidän kanssamme ennen kuin lähdette kotimatkalle."
"En minä huoli teitä vaivata", sanoi Germain, "teillä on ehkä jotakin toimittamista täällä; minusta sitä vastoin on vähän ikävä seisoa täällä ja katsoa tanssia, mitään tekemättä. Minä menen yksin katsomaan teidän juhtianne ja sitte tapaamme toisemme teillä kotona."
Germain hiipi pois väkijoukosta ja astui niitylle jossa Leonard oli näyttänyt osan karjastansa olevan. Tosiaankin ukko Mauricen tarvitsi ostaa härkiä, ja Germain arveli, että jos hän veisi kotiin pari kaunista, kohtuullisella hinnalla saatua juhtaa, niin hänen olisi helpompi saada anteeksi, että tahallaan laiminlöi matkansa tarkoituksen.
Hän astui astumistaan ja saapui kohta lähelle Ormeauxia. Hän tunsi vetoa tervehtimään poikaansa, jopa myöskin tapaamaan pikku Marieta, vaikka hän ei enää toivonutkaan eikä siis voinut myöskään ajatella hänen saamistansa onnensa sepäksi. Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt ja kuullut: tuo mielistelynhaluinen, turhamainen nainen, tuo samalla viekas ja typeränlainen isä, joka kiihotti tytärtänsä ylpeyteen ja petokseen, tuo kaupunkimainen komeus, joka hänestä melkein tuntui rikokselta maalaistapojen yksinkertaisuutta vastaan, tuo aika, joka kului tyhjään ja tyhmään lörpöttelemiseen, tuo koti, joka oli niin toisenlainen kuin hänen omansa ja varsinkin tuo paha mieli, jota maamies aina tuntee, milloin joutuu pois toimeliaista töistänsä; lyhyeen sanoen, kaikki se, joka oli viime hetkinä ikävystyttänyt Germainia ja tehnyt neuvottomaksi, herätti hänessä halun päästä lapsensa luo ja samalla pienen ystävän seuraan. Vaikka hän ei olisi rakastanutkaan Marieta, olisi hän kuitenkin rientänyt hänen luokseen, selvitäkseen vastenmielisyydestä ja päästäkseen tavalliseen tasapainoon.
Mutta hän turhaan katseli pitkin niittyjä, siellä ei näkynyt pikku Marieta eikä pikku Petteriä, vaikka elukat juuri siihen aikaan tavallisesti ovat laitumella paimenineen. Suuri lauma lampaita käveli kesantopellolla, hän kysyi niitä paimentavalta nuorukaiselta, olivatko ne Ormeauxin talosta.
"Ovat", vastasi poika.
"Oletteko te paimen? Pojatko ne täällä paimentavatkin lampaita?"
"Ei, minä olen vaan tänään paimentamassa sen tähden, että tyttö sairastui ja läksi pois."
"Mutta ettekö saaneet uutta paimentyttöä juuri tänä aamuna?"