Hiljaisuus vallitsi sitte huoneessa, ja kun pikku Petter seuraavana aamuna heräsi yht'aikaa leivojen kanssa päivän koitteessa eikä enää ollut näkemässä edellisten päiväin merkillisiä tapauksia, vaipui hän jälleen pienten talonpoikais-poikasien tavalliseen ajattelemattomuuteen, unhotti kaikki ne asiat, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon ajattelemista, eikä enää huolinut muusta kuin leikistä veljiensä kanssa sekä härkäin ja hevosten ajamisesta.
Germain koetti myöskin unhottaa ja kiintyä työhön, mutta tuli niin alakuloiseksi ja hajamieliseksi, että kaikki ihmiset sen huomasivat. Hän ei puhutellut pikku Marieta eikä edes katsonutkaan häneen, ja kuitenkin hän mihin päivän aikaan hyvänsä varsin hyvin tiesi, millä niityllä hän oli tai mitä tietä hän oli astunut. Hän ei ollut uskaltanut pyytää appivanhuksia ottamaan häntä palvelukseen talveksi, ja hän kuitenkin tiesi, että tyttö jäisi puutetta kärsimään. Mutta sitä Marien ei tarvinnut. Guillette ei käsittänyt, mitenkä hänen pieni puuvarastonsa ei ollenkaan vähennyt ja miten lato oli aamulla täynnä, vaikka illalla jäi tyhjäksi. Samoin oli viljan ja perunain laita. Joku hiipi vinnin luukusta sisään ja kaatoi säkin täyden lattialle, herättämättä ketään ja jättämättä mitään merkkiä jälkeensä. Guillette tuli siitä sekä iloiseksi että levottomaksi ja kehoitti tytärtänsä olemaan puhumatta koko asiasta, sillä jos saataisiin kuulla tuo ihme, niin luultaisiin häntä noidaksi. Hän tosin itse luuli pahan hengen olevan osallisena noissa vehkeissä, mutta ei kiirehtinyt häntä suututtamaan eikä kirkkoherraa lukemaan manausta hänen asunnossansa; hän ajatteli, että ehtiihän tuon tehdä sittekin, kuin saatana tulee vaatimaan hyvistä töistään korvaukseksi hänen sieluansa.
Pikku Marie tiesi paremmin, miten asia oikeastaan oli, mutta ei uskaltanut puhua siitä äidilleen eikä Germainillekaan, kun näet pelkäsi, että hän siten ehkä taas johtuisi kosimisajatuksiinsa; sen tähden Marie, milloin tapasi Germainin, oli olevinaan, kuin ei olisi mitään huomannut.
XIV.
Maurice mummo.
Eräänä päivänä Maurice mummo, ollen kahden kesken Germainin kanssa hedelmäpuutarhassa, sanoi hänelle ystävällisesti: "rakas vävy, te ette luullakseni ole oikein terve. Te ette syö yhtä vahvasti kuin ennen, te olette lakannut nauramasta ja tulette yhä äänettömämmäksi. Onko kukaan täällä kotona tai olemmeko ehkä me itse tietämättämme ja tahtomattamme tehneet vastoin mieltänne?"
"Ei kukaan, hyvä äiti", vastasi Germain, "te olette aina olleet yhtä hyvä minulle kuin ihan oma äitini, ja minä olisin perin kiittämätön, jos valittelisin teistä tai teidän miehestänne tai kestään kotiväestä."
"Siinä tapauksessa, poikaseni, on se surua vaimonne kuolemasta; se se varmaan teitä rasittaa. Se surunne ei näy haihtuvan aikaa myöten, vaan päin vastoin tulevan yhä pahemmaksi, ja teidän pitää välttämättä tehdä, kuten appenne viisaasti neuvoi: naikaa uudestaan!"
"Niin, äiti, sitä minäkin olen ajatellut; mutta ne naiset, joita te olette neuvoneet kosimaan, eivät sovi minulle. Kun näen heitä, johdun vain yhä enemmin ajattelemaan Katarinea, enkä suinkaan häntä unhottamaan."
"Me emme liene arvanneet oikeata. Teidän pitää siis auttaa meitä ja sanoa, miten asia oikeastaan on. Tietysti jossakin on nainen, joka on luotu teitä varten, sillä Herra ei ole antanut kenenkään syntyä tähän maailmaan luomatta myöskin toista olentoa, joka on määrätty hänelle onneksi. Jos tiedätte, missä sellainen nainen on, jota tahdotte, niin etsikää hänet ja olkoonpa hän sitte kaunis tai ruma, nuori tai vanha, rikas tai köyhä, niin olemme mieheni ja minä päättäneet hyväksyä vaalinne, sillä me olemme jo kyllästyneet näkemään teitä aina suruisena, emme me itse voi olla tyytyväiset eli' ette tekin ole."