"Äiti, te olette hyvä kuin Jumala itse, ja anoppi samoin, mutta teidän osanottonne ei voi parantaa miun suruani, sillä se tyttö, jonka minä tahtoisin, ei huoli minusta."
"Varmaankin sen tähden, että hän on hyvin nuori. Järjetöntä olisi teidän kiintyä nuoreen tytön lepakkoon."
"Niin, äiti, minä olen ollut niin tyhmä, että olen kiintynyt ihan nuoreen tyttöön ja sitä olen katkerasti katunut. Minä kyllä kaikin voimin koetan olla häntä ajattelematta, mutta joko olen työssä tai levossa, kirkossa tai kotona, lasteni tai teidän kanssanne, niin aina minä vain ajattelen häntä enkä voi muuta ajatellakaan."
"Tehän sitte olette ihan kuin noiduttu, Germain, eikä siihen ole muuta
keinoa kuin että tyttö kääntyy toisiin ajatuksiin ja luopuu teistä.
Paras on minun ryhtyä asiaan ja katsoa, mitä minä saan tehdyksi.
Sanokaas, missä hän asuu ja mikä hänen nimensä on."
"Voi, rakas äiti, minä en uskalla, te vain pilkkaisitte minua."
"En minä pilkkaa, Germain, sillä te surette enkä minä tahdo panna kiveä taakan lisäksi. Eikö se ole Fanchette?"
"Ei äiti, ei se hän ole."
"Taikka Rosette? Eikö? Sanokaa sitte itse, sillä minä en lakkaa, vaikka minun pitäisi luetella kaikki seudun tytöt."
Germain painoi alas päänsä, saamatta vastatuksi.
"No, jätänpähän teidät rauhaan tänään; ehkä teillä on enempi luottamusta huomenna taikka ehkä natonne osaa keksivämmin kysellä."