Mutta tuskin oli hän ehtinyt muutaman askeleen astua, ennenkuin kuuli takanansa kuljettavan ja näki, miten kuu hänen jalkainsa eteen muodosti sangen pitkän varjon. Hän kääntyi ja näki yhden vaimoista, joka seurasi häntä. Toiset lähenivät hiukan etäämpänä ikäänkuin ensimäistä suojellaksensa.
— Tällä kertaa, sanoi hän, minä kyllä muistin noita kirotuita pesijöitä, mutta minun tunteeni olivat nyt toista laatua kuin ensi kerralla. Nämä vaimot olivat pitkää kasvua ja se, joka lähinnä minua seurasi, oli vartaloltaan kuin mies ja astui ihan miehen tavalla, josta syystä minä alussa luulin, että minulla olisi kujeilevien ehkäpä pahanilkisten kyläläisten kanssa tekemistä. Minulla oli kädessäni kelpo kanki sekä käännyin takaisinpäin sanoen:
— Mitäs minulta tahdotte?
— Tähän en saanut kuitenkaan mitään vastausta ja koska minua ei ahdistettu, niin ei minullakaan puolestani ollut syytä käydä takaa-ajajan kimppuun. Hevoseni ja rattaani olivat jo kaukana edellä ja niitä saavuttaakseni oli minulla kiire. Tuo kammottava olento oli yhä kintereissäni kiinni ja vaikk'ei se mitään puhunut, näytti se kuitenkin ikäänkuin huviksensa vaan tekevän minulle kiusaa. Kanki yhä kädessäni olin minä valmis lyömään sitä leuvoille niin pian, kuin se vaan minuun sattuisi. Minä saavutin rattaani, joille koiranikin, joka peläten ja uskaltamatta haukkua oli minua seurannut, hyppäsi minun jälessäni.
— Silloin minä taas katsoin taakseni ja vaikka tähän saakka olin kuullut takanani astuttavan ja nähnyt varjon kävelevän oman varjoni vieressä, niin en nyt nähnyt ketään. Mutta noin kymmenen sylen päässä minä takanani eroitin nuo pitkät pesu-aaveet, jotka hyppivät, loikahtelivat ja väänsivät itseään ojan partaalla, ikäänkuin olisivat hulluja olleet. Heidän äänettömyytensä, joka kummallisella tavalla erosi heidän muuten hurjasta käytöksestänsä, teki heidät vielä kahta kauheammiksi katsoa.
Jos joku tämän kertomuksen päätettyä yritti saada jotain perin-pohjaisempaa tietoa asiasta taikka uskalsi otaksua, että kertoilija ehkä oli ollut jonkunmoisen luulo-kuvatuksen heiteltävänä, niin hän vaan pudisti päätään sanoen:
— Puhukaamme muista asioista. Luulisin kuitenkin olevani täydellä järjellä.
Ja nuo surullisella äänellä lausutut sanat saivat kaikki vaikenemaan.
Tuskinpa lienee yhtäkään lampea tahi lähdettä, jossa ei tuommoisia yö-pesijöitä tahi muita pahoja henkiä käy vieraisilla. Mutta muutamat noista vieraista ovat vaan sukkelaa lajia.
Lapsuudessani minä suuresti pelkäsin käydä erään ojan ohitse, jossa "valkoiset jalat" olivat nähdyt. Semmoiset eriskummaiset tarinat, jotka eivät ensinkään riipu niihin osaa ottavien olentojen luonteesta ja jotka ijäti pysyvät epäselvinä ja vajavaisina, ovat mielikuvitukselle otollisimmat. Noiden "valkoisten jalkain" sanottiin yöllä kävelevän pitkin ojan porrasta määrä-tuntina; ne olivat naisen jalat, laihat ja paljaat, ja niiden ympärillä liehuivat lakkaamatta valkosen hameen taikka pitkän paidan liepeet. Tuo aave kulki joutuisasti ristin rastin ja jos sille sanoi: "Minä näen sinut, etkös pakene!" niin se juoksi niin nopeasti, ett'ei enää kukaan voinut sen jälkiä seurata. Jos sille taas ei mitään puhuttu, niin se kävi vaan hiljakseen näkijän edellä; mutta vaikka kuinka olisi koettanut sitä kehräs-luita ylemmäksi tirkistellä, niin se oli mahdotonta, koska sillä ei ollut sääriä, eikä ruumista, eikä päätä, s.o. sanalla sanoen, ei yhtään muuta kuin jalat vaan ja tuo vaalea lieve.