Ainakin se on varma, että rahvas luulee viekkaudessa vetävänsä vertoja itse paholaiselle ja että koko Ranskan ihmeelliset tarut puhuvat kelpo pojista, jotka ovat osanneet pettää pirua kiertämällä häntä hänen omiin pauloihinsa.
Kauniimpia näistä taruista on satu "rakastuneesta tontusta", jonka "Normandien ihmetten"-nimisen kirjan tekijä kertoo ja jossa löydämme talonpoikais-puhetavan koko suloisuuden.
Tämä tonttu oli ihastunut erääsen kauniisen talonpojan vaimoon ja joka ilta hänen kehrätessään valkeansa ääressä, tuli se istumaan takan toisessa loukossa olevalle jakkaralle. Vaimo huomasi sen läsnäolon ja sen himoavaiset silmäillykset ja ilmoitti asian veljellensä, joka pukeutui vaimonsa vaatteisin, istui hänen sijallensa ja rukillensa, jossa hän haltijaa odottaessaan oli kehräävinänsä.
Tämä tulee, katselee pitkään outoa kehrääjää ja sanoo:
— Missä on eilisiltainen kaunotar, se joka kehrätä hyrryttelee ja aina rukkia pyörittelee; sinä vaan pyörää kääntelet ja vääntelet etkä kehrätä hyristele?
Mies ei vastaa mitään, vaan vartoo että tonttu kävisi jakkaralle istumaan, josta sillä on tapana palavalla himollisuudella katsella talon emäntää ja johonka oli kavalasti asetettu valkeassa punaiseksi kuumoitettu halstari. Haltija käykin istumaan, mutta polttaakin häpeällisesti häntäänsä, kirkaisee kauheasti ja sanoo:
— Kuka tämän ilkeän ilkeyden minulle teki? Tuoko kaunis kaunokainen, joka aina pyörää pyörittelee?
— Ei, vastaa mies, vaan minä itse, itse, joka en koskaan kehrätä hyristele!
Vihastuneena tästä lentää tonttu ulos takanpiipusta kutsuaksensa katolla lystäileviä tovereitaan avukseen.
— Mitäs huudat, huudat? kysyvät ne häneltä.