— Minä palan, palan!
— Kuka sinua poltti, poltti?
— Minä itse, itse, joka en koskaan kehrätä hyristele.
Tuo vastaus kuului niin tyhmältä toisten haltijain korviin, jotka muka ovat sangen leikikästä luontoa, että kauniin kehrääjän mies kuuli niiden nauravan ikäänkuin hullut, ulvovan, ilkamoivan ja ajavan rakastunutta tonttu-parkaa takaa.
Mies oli tästä mielissään, koska oli peljännyt saavansa koko haltija-joukon kimppuunsa; eikä hänen vaimoonsa rakastunut tonttu uskaltanut enään uudestaan tulla hänen huoneesensa.
Tästä normandilaisesta tarusta löytyy Berryssä jonkunmoinen toisinnos, joka on paikallis-olojen suhteen johonkin määrin muuttunut.
Tämän toisinnoksen haltijalla eli tontulla — taru ei tiedä tyyni sanoa mihinkä pahain henkien luokkaan se oikeastaan kuuluu — ei ensinkään ollut rakkautta mielessä. Pahan-ilkinen kuin piru ainakin, se ei muuta ajatellut kuin saada suututtaa villoja kehräävää vaimoa. Tämä haltija ei katsellut häntä hellästi, vaan sotki ja katkaisi häneltä langan voidakseen sill'aikaa, kun hän sitä paransi, puikahtaa leipä-hinkaloon varastamaan kakkuja, joita lapsia varten oli pantu säästöön.
Vaikka vaimo heti huomasi tämän viekkaan juonen, niin hän ei ollut mitään näkevinänsä, vaan tarttui hiljaan haltijan pitkään häntään, kiinnitti sen villalankaansa ja rupesi sitä rullalleen vääntämään.
Haltija ei heti sitä huomannut, koska se paraikaa oli toimessa syödä jäntystää juusto-kakkua suuhunsa. Mutta kun rullalle oli kiertynyt jo viisi kuusi syltä sen häntää, niin se vihdoin tunsi sen ja rupesi huutamaan:
— Voi häntäni! Häntäni!