JUOKSEVA HALTIATAR.
Tuonaan minä tapasin hyvän haltijattaren joka korkeasta ijästään huolimatta, juoksi kuin hurja.
— Niinkö teidän on kiire lähteä täältä pois, hyvä rouva Haltiatar?
— Voi! älkää toki siitä minulle puhukokaan, vastasi hän. En ole muutamaan sataan vuoteen käynyt teidän pikku maailmassanne enkä enää voi siitä mitään ymmärtää. Minä olen tarjonnut kauneutta tytöille, uljuutta pojille, viisautta vanhoille, terveyttä sairaille ja rakkautta nuorisolle, sanalla sanoen: kaikkea mitä hyvä haltijatar voipi ihmiselle tarjota, vaan kaikki kieltävät ottaa sitä vastaan. "Onko teillä kultaa ja hopeaa?" kysyvät he kaikki; "emme me muusta pidä väliä." Sentähden minä lähden pakoon, sillä pelkään että pensasten ruusut alkavat pyytää minulta tiamantti-koristuksia, ja että perhoset rupeavat vaatimaan vaunuja ajakseen niissä niittyjä pitkin!
— Emme suinkaan, hyvä haltiatar, huusivat nauraen ruusuiset, jotka olivat kuulleet haltijattaren soimauksia: onhan meillä yökaste-helmiä lehdillämme.
— Ja meillä, lausuivat perhoset leikikkäästi, on kultaa ja hopeaa siivillämme.
— Kas tuossa ainoat järjelliset olennot maan päällä, sanoi haltiatar ja läksi.
VANHOJEN AIKOJEN MUISTOJA.
Nuoruutemme aikana eli kaivattu ystäväni, Laisnel, valkoverinen, pitkä, pulskea mies, joka ei paljoa puhunut eikä koskaan ääneensä nauranut. Hän näytti kärsivällisyydellä katselevan meidän melskeisiä kisojamme, vaikka hän itse tosiaankin iloitsi niistä enemmän kuin kukaan muu ja osasi pitää ilollisuuttamme voimassa hymyillänsä taikka joillakuilla sopivilla ilveilyssanoilla, jotka merkillisesti kuvasivat naurumme ja puheemme esineitä.
Ensi katsannolla ei kukaan vieras olisi huomannut tuota vähä-arvoisen ehkäpä ujonkin-näköistä miestä. Vaan muutaman hetken kuluttua hän jo olisi ihmetellyt sitä loistavaa neroa ja syvää ivaa, joka ilmautui hänen harvinaisissa lauseissaan ja sanonut itsekseen, että tässä oli mitä etevin äly, joka tietämättänsä ja tahtomattansa tuli ilmi.