"Kummallista, madame", sanoi Zéphyrine nauraen; "saattaisi melkein luulla, että te alatte nyt vuorostanne uskoa johonkin! Olenko minä siis ainoa epäuskoinen tässä talossa?"
Astuimme kappeliin, jonka nähtävyydet madame d'Ionis minulle nopeasti esitti. Hän tunsi hyvin asiat ja esitti ne sangen mielenkiintoisesti. Senjälkeen hän näytti minulle kaikki hienoimmat salit, patsaat, maalaukset ja harvinaiset ja kallisarvoiset huonekalut, joita linnassa oli paljon. Ja hän teki kaiken erinomaisella miellyttäväisyydellä. Rakastuin häneen vastustamattomasti, rakastuin niin, että pelkkä ajatus, että hän oli yhtä viehättävä, ollessaan kaikkien muiden seurassa, aiheutti minussa voimakkaan mustasukkaisuuden tunteen. Saavuimme viimein avaraan, kauniin huvimajan jakamaan, uhkeaan saliin. Tuota salia nimitettiin kirjastohuoneeksi, vaikkakin vain puolet salista oli omistettu kirjallisuudelle; toinen puoli muodosti eräänlaisen museon, jossa säilytettiin erinäisiä taide-esineitä ja tauluja. Huvimajassa oli kukkien ympäröimä suihkukaivo. Madame d'Ionis kiinnitti huomiotani tuohon kallisarvoiseen laitokseen, joka vast'ikään oli siirretty puutarhasta huoneeseen, jotta se säästyisi onnettomuudentapauksilta, sillä paksu, maahan pudonnut oksa oli eräänä ukkos-yönä vahingoittanut sitä jonkun verran. Suihkukaivon muodosti valkoinen marmori-möhkäle meripetoineen ja ylinnä keskessä olevine suloisine merenneitoineen, ja sitä pidettiin todellisena mestariteoksena. Ryhmä oli Jean Goujonin tai ainakin jonkun hänen oppilaansa tekemä.
Sensijaan, että merenneito olisi ollut alaston, se oli häveliäästi verhottu vaippaan. Se antoi aiheen uskoa, että oli kysymyksessä kaino neito, joka ei ollut tahtonut esiintyä mallina jumalattaren kevyessä hahmossa tai sallia taiteilijan tulkita muotojaan loukkaavien katseiden nähtäviksi. Mutta tuo verho, joka jätti ainoastaan kaulan ja käsivarret paljaiksi, ei estänyt tämän renessanssi-ajan kuvanveistotaiteelle luonteenomaisen teoksen kokonaisuutta pääsemästä täysiin oikeuksiinsa; nuo notkeat muodot; tuo siro täyteläisyys ja hillitty voima, kaikki teki tuon taideteoksen kauniimmaksi kuin luonto. Tuntui aivan kuin se olisi ollut jumalaista alkuperää. Sellainen on Jean Goujon'in kuuluisa veistos, suurpiirteinen miltei kammottava ilmestys, huolimatta pehmeistä viivoistaan, lumoava, eloisa kuin ruumiillinen voima, ja kuitenkin hillitty kuin kylmä järki.
En ollut siihen saakka nähnyt tai painanut mieleeni ainoatakaan tuon kansallisen kuvanveistäjän teosta, taiteilijan, jota emme ehkä koskaan ole kylliksi kunnioittaneet. En edes ymmärtänyt mitä näin, enkä sitäpaitsi tahtonutkaan ymmärtää, verratessani tuota ihmeellistä ilmiötä madame d'Ionis'iin, todelliseen, ihastuttavaan Ludvig XV:n ajan aina hymyilevään, eloisaan ja ylevään olentoon.
"Se on todellisuuttakin kauniimpi, eikö totta", sanoi hän kiinnittäen huomiotani merenneidon notkeaan, käärmemäiseen vartaloon.
"Sitä en juuri voi sanoa", vastasin minä, vaistomaisesti kääntäen katseeni madame d'Ionis'iin.
Hän ei näyttänyt sitä huomaavan.
"Jääkäämme tänne", sanoi hän. "Täällä on viileätä ja suloista. Jos tahdotte, voimme keskustella liikeasioista; Zéphyrine, ystävä hyvä, sinä voit lähteä."
Olin vihdoinkin kahden kesken hänen kanssansa. Kaksi tai kolme kertaa tunnin kuluessa oli hänen kaunis, eloisa ja tuntehikas katseensa ollut saada pääni pyörryksiin, ja minä olisin heittäytynyt hänen jalkoihinsa, ellei Zéphyrine olisi ollut läsnä. Mutta tuskin hän oli ennättänyt poistua, kun tunsin pelon ja kunnioituksen kahlehtivan itseni täydellisesti, ja minä aloin puhua oikeusjutusta odottamattoman tyynesti ja järkevästi.