Isäni kehoituksesta läksin toukokuun loppupuolella vuonna 1788 kymmenen kilometrin päässä, Angersin ja Saunnerin välillä sijaitsevaan Ionis-nimiseen linnaan selvittämään erästä sangen arkaluontoista oikeusjuttua.
Olin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen ja harjoitin jo asianajajan ammattia, johon minulla oli hyvin vähän taipumusta, huolimatta siitä, että liikeasiat yhtä vähän kuin puhetaitokaan eivät tuottaneet minulle erityisempiä vaikeuksia. Mutta ikääni katsoen en ollut vailla lahjoja ja isäni taitavuus ja hyvä maine asianajajana kotiseudullani takasivat minulle huomattavan asiakaspiirin, jos vaan tahdoin hiukankin vaivata itseäni, osoittaakseni olevani kyllin arvokas hänen seuraajakseen. Mutta minä olisin kernaammin tahtonut antautua kirjailija-alalle, heittäytyä unelmieni valtoihin, käyttää lahjojani itsenäisemmin, olla vähemmin riippuvainen toisten asioista, mielialoista ja kärsimyksistä.
Kun olin varakkaiden vanhempien ainoa ja samalla sangen hemmoiteltu ja hellitty lapsi, olisin kyllä voinut seurata kutsumustani, mutta minä en tahtonut pahoittaa isääni, joka oli ylpeä, voidessaan ohjata poikansa samalle uralle, jolle hän itsekin oli antautunut, ja minä rakastin häntä liiaksi, voidakseni olla ottamatta varteen hänen toivomustansa.
Ilta, jolloin lopetin ratsastukseni vanhaa, uhkeaa Ionis-linnaa ympäröivissä metsissä, oli todella hurmaava.
Olin säätyni mukaisesti puettu ja hyvin varustettu ja minua seurasi palvelija, jonka läsnäoloa en pitänyt missään suhteessa tarpeellisena, mutta jonka äitini oli viattomassa turhamaisuudessaan määrännyt mukaani, tahtoen että hänen poikansa saapuisi kyllin arvokkaalla tavalla henkilön luo, joka oli parhaimpia ja ylhäisimpiä asiatuttaviamme.
Suurimmat tähdet taivaalla lisäsivät melkein huomaamattomasti iltayön valaistusta, kevyen usvan himmentäessä tuhansien pienten taivaankappaleiden loistetta, tähtien, jotka tuikkivat säteilevien silmien tavoin kylminä, kirkkaina öinä. Illan taivas oli todellakin kesätaivas, kylliksi selkeä ja kylliksi verhottu ollakseen häikäisemättä äärettömillä rikkauksillaan. Se oli, jos niin voin sanoa, tuollainen ihana taivas, joka suo ajatusten viipyä maallisissakin, sallii ihailla taivaanrannan utuisia ääriviivoja ja hengittää ruohon ja kukkien tuoksua, niin, huomata, että ihminen on jotakin äärettömyydessä, ja unohtaa, että hän on ainoastaan pieni tomuhiukkanen maailman kaikkeudessa.
Kuta lähemmäksi linnan puutarhaa saavuin sitä voimakkaammin erottautui metsäntuoksusta syrenien ja akasioiden tuoksu, ja kohta näkyivät niiden kukoistavat kruunut puutarhan muurin takaa. Samoin näin jo puuryhmien lomista loistavat, mustien ristikkojen jakamat linnanikkunat sinipunervine silkkiuutimineen. Linna oli todellinen renesanssiajan mestarituote, uhkea, hieno ja oikukas ääriviivoiltaan, rakennus, josta kuvastui nerokkuus ja rohkeus ja joka siirsi arkkitehdin mielikuvituksen katsojaan ja kohotti hänet jokapäiväisyyden yläpuolelle.
Tunnustan että sydämeni sykki melko ankarasti, sanoessani nimeni palvelijalle, joka otti minut vastaan. En ollut koskaan nähnyt madame d'Ionis'ia. Häntä pidettiin seudun kauneimpana naisena. Hän oli kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen ja naimisissa miehen kanssa, joka ei ollut kaunis eikä rakastettava ja joka laiminlöi hänet matkojensa tähden. Hänen käsialansa oli ihailtava ja hänen kirjeensä eivät olleet ainoastaan asiallisia, vaan myöskin sangen nerokkaita. Sitäpaitsi hänellä oli hyvin jalo luonne. Siinä kaikki minkä hänestä tiesin, ja siinä oli todella enemmän kuin tarpeeksi herättämään minussa pelkoa, että näyttäisin hänen edessään kömpelöltä ja nololta.
Olin varmasti hyvin kalpea, astuessani saliin.
Ensi vaikutelmani muodostui helpoituksen ja ilon tunteeksi, kun näin edessäni kaksi iäkästä, hyvin rumaa naista, joista toinen, leskirouva d'Ionis, selitti minulle, että hänen poikansa vaimo oli erään ystävättärensä luona naapuritalossa, eikä luultavasti palaa ennenkuin seuraavana päivänä.