"Mikä minusta on merkityksellisempää", sanoin minä, "on se, että kreivi d'Ionis uskoo noihin näkyihin ja määräyksiin, joita hän luulee noiden kummitusten voivan antaa."
"Näette nyt", virkkoi madame d'Ionis, "että siinä on ainoa keino, jonka avulla voi lepyttää hänen mieltänsä tuota poloista d'Aillane'in perhettä kohtaan. Olen sen sanonut ja sanon sen vielä, ettekä te tahdo suostua siihen, vaikka tilaisuus on niin verraton. Ehkä teidän kunniasanaanne ei lainkaan tarvita, niin mielellään uskotaan vihreisiin sisariin."
"Päinvastoin, minusta tuntuu kuin silloin todella esittäisin pettäjän osaa, koska kreivi d'Ionis pyytää uskottavan henkilön todistusta."
"Ja sitten te pelkäsitte näyttävänne naurettavalta, pelkäsitte moitetta ja ivaa, joiden alaiseksi ehdottomasti joutuisitte. Mutta minä voin taata kreivi d'Ionisin vaitiolon tässä suhteessa."
"Ei, madame, ei! Minä en pelkää moitetta enempää kuin naurettavaisuuttakaan, kun on kysymyksessä totella teitä. Mutta te halveksitte minua, jos minua syytettäisiin väärästä valasta. Miksi emme muuten koettaisi saada d'Aillaneja taivutetuiksi kunnialliseen sovintoon?"
"Te tiedätte hyvin, että kreivi d'Ionis'in ehdottama ei ole sitä."
"Ette luule voivamme saada häntä muuttamaan päätöstänsä?"
Madame d'Ionis vaikeni ja pudisti päätänsä. Sitten hän ilmaisi minulle kyllin selvästi, kuinka sydämetön oli tuo mies, joka saattoi olla välinpitämätön noin suuresta viehätysvoimasta ja antautua mitä epäsäännöllisimmille elintavoille.
"Kuitenkin", sanoin minä, "kehoittaa hän teitä olemaan jalomielinen voiton jälkeen."
"Ja kenenkä kanssa hän sitten luulee olevansa tekemisissä!" huudahti madame vihasta punastuneena. "Hän unohtaa, että d'Aillane'it ovat itse rehellisyys ja että he eivät koskaan suostuisi ottamaan armolahjana vastaan sitä, jonka he laillisesti katsovat omaksensa."