"No niin, madame", sanoin minä; "meidän on keksittävä keino, jonka avulla saamme oraakelin puhumaan ilman että olemme pakoitetut esiintymään pelkureina. Mutta teidän on kerrottava seikkaperäisesti noista linnassa kummittelevista aaveista."
"Tahdotteko nähdä vanhat asiakirjat, joista olen jäljentänyt otteeni?" kysyi hän iloisesti. "Ne ovat täällä."
Hän aukaisi erään kaapin, johon hänellä oli avain, ja näytti minulle kunnioitusta herättävän, paksun kasan asiakirjoja, jotka joku ammoin linnan läheisyydessä sijainneen luostarin aikakirjojen kyhääjä oli kirjoittanut ja eri aikakausien mukaan järjestänyt.
Kun minulla ei ollut erityisempää kiirettä ryhtyä työhön, joka olisi lyhentänyt minulle annetun tehtävän suorittamisaikaa, siirsin käsikirjoitusten silmäilyn iltaan ja antauduin kokonaan nautinnolle, jonka madame d'Ionis'in seura tarjosi. Kuvittelin mielessäni, että hän kiemaili edessäni niin hyvin itsepäisesti mielipiteessään pysyessään ja uskotellessaan vastustamiseni kiihoittavan hänen oikeutettua ylpeyttänsä kuin myöskin tahtoessaan osoittaa kätkevänsä sydämessään minua kohtaan muitakin kuin tavallisia tunteita.
Hänen täytyi nyt poistua. Toisia kutsutuita saapui. Nämä olivat päivällisvieraita. Hän esitteli minut ylhäisille naapureillensa erityisellä kunnioituksella ja osoitti minua kohtaan huomaavaisuutta, jota minulla ei ehkä ollut oikeus odottaa. Muutamien mielestä hän meni minua kohtaan liian pitkälle ja he koettivat saada hänet huomaamaan sen. Hän ei kuitenkaan välittänyt arvosteluista vaan osoitti sellaista rohkeutta minua tukiessansa, että olin menettää mielenmalttini.
Jäätyämme kahdenkesken, kysyi madame d'Ionis, mitä aioin tehdä noiden kolmen sisarusten ilmestystä käsittelevälle käsikirjoitukselle. Olin kiihoittunut, luulin, että minua rakastettiin ja että minun ei tarvinnut enää pelätä ivaa. Kerroin siis peittelemättä näkemästäni ilmestyksestä, sekä myöskin apotti de Lamyre'in näystä.
"Olen siis pakoitettu uskomaan", lisäsin minä, "että on olemassa erinäisiä hetkiä, jolloin sielu, vapautuneena pelosta ja taikauskosta, joutuu sellaiseen tilaan, että se näkee kuvia, jotka pettävät aistejamme, ja minä tahdon tutkia tätä ihmettä. En tahdo salata teiltä, että sen sijaan, että torjuisin mielestäni näyn vaikutuksen, olen omistava sille suurimman osan ajatuksistani. Ja jos onnistun näkemään hengen, joka käskee minun totella teitä, en ole kieltäytyvä valasta, jonka kreivi d'Ionis ja hänen äitinsä tulevat vaatimaan minulta. Minun ei ole pakko vannoa, että uskon henki-ilmestyksiin tai että kuolleet heräävät jälleen eloon, mutta vakuuttaessani kuulleeni ääniä, koska voin vannoa nähneeni kummituksia, ei minua voida sanoa valehtelijaksi. Ja minä välitän vähät siitä, sanotaanko minua hulluksi, kunhan te vaan ette kunnioita minua sillä nimityksellä."
Sanani herättivät madame d'Ionis'issa suurta hämmästystä ja hän teki minulle lukemattomia kysymyksiä näkyni johdosta naisten huoneessa. Hän kuunteli minua nauramatta ja ihmetteli tyyneyttä, jolla olin seikkailuuni suhtautunut.
"Huomaan", sanoi hän, "että teillä on rohkea sielu. Minä olisin, sen tunnustan, teidän sijassanne pelännyt. Ennenkuin sallin teidän uudestaan antautua moiseen kokeeseen, luvatkaa minulle, ettette pelästy tai kauhistu nyt enempää kuin ensimäisellä kerrallakaan."
"Sen luulen voivani luvata", vastasin minä. "Tunnen itseni täysin rauhalliseksi, ja jos näkisinkin jotakin peloittavaa, niin luulen voivani hillitä itseni."