Läksin heti kävelemään majaa kohti, ja kun kynttilän valo ei enää häikäissyt silmiäni, näin kupukaton holvi-ikkunoista sisääntunkeutuvain kuunsäteiden kirkkaasti valaisevan suihkukaivon patsasryhmän ylimpiä osia. Muu osa pyöreätä salia oli hämärän peitossa. Saadakseni varmuuden siitä, että olin yksin, aukaisin ruohokentälle vievän suuren lasioven luukun. Siellä ei ollut ketään. Soitto tuntui hiljenevän sitä mukaa kuin lähestyin, sekä loppui viimein kokonaan. Menin toiselle puolelle, missä en myöskään nähnyt ketään, vaikka tuo ääni tuli juuri sieltäpäin ja kuului nyt niin selvästi, että tuntui aivan kuin se olisi tullut selkäni takaa. Kääntymättä ympäri pysähdyin kuuntelemaan. Äänet olivat vienoja ja valittavia, mutta eivät muodostaneet mitään yhtenäistä, tajuttavaa säveltä. Ne olivat pikemmin epämääräisiä, salaperäisiä, satumaisia ääniyhdistelmiä, jotka tulivat soittokoneesta, jonka nimeä minun oli mahdoton määritellä, sillä sen kaiku ei muistuttanut mistään tuntemastani soittokoneesta lähtevää kaikua. Kokonaisuus kuului sangen suloiselta joskin varsin surunvoittoiselta. Palasin takaisin siinä varmassa vakaumuksessa, että nuo äänet, jos niitä nyt sellaisiksi voi sanoa, tulivat epätasaisesti juoksevasta suihkukaivosta.
En nähnyt siinä mitään merkillistä, sillä muistin kuulleeni puhuttavan italialaisista suihkulähteistä, joissa veden ja ilman liikunta sai aikaan ikäänkuin hiljaista urkujen soittoa muistuttavan äänen. Niinikään muistin madame d'Ionis'in maininneen minulle tuosta soitosta ja kertoneen, että suihkukaivo oli hiukan epäkunnossa ja saattoi sentähden ruveta aivan yht'äkkiä itsestään soimaan.
Tämä selitys ei pystynyt häiritsemään minun runollista haaveiluani. Olin kiitollinen tuolle oikulliselle suihkukaivolle, joka kunnioitti minua yöllisessä yksinäisyydessäni niin ihanalla soitolla. Kuun valossa nähtynä se oli kerrassaan lumoava. Oli aivan kuin se olisi siroitellut vihreitä timantteja vesiruohoille. Hurjiin hyppyasentoihin jähmettyneet meripedot olivat kauhistuttavan näköiset, ja niiden kuoleva, veden lorinaan yhtyvä valitus ikäänkuin kuvasti niiden epätoivoa sen johdosta, että niiden rajut henget olivat kahlehditut marmoriruumiiseen. Siinä oli muinaisaikainen kuva, äkkiä jähmettynyt, merenneidon käskevän liikkeen vaikutuksesta.
Käsitin silloin kauhun, jonka tuo merenneito oli minussa päivällä herättänyt, seisoessaan siinä majesteetillisen rauhallisena keskellä vimmastuneita hirviöitä.
"Voiko tunteeton sielu ilmaista todellista kauneutta?" kysyin itseltäni. "Ja jos tuo marmorinen merenneito saisi elämän, niin eikö se, niin hurmaava kuin se onkin, kauhistuttaisi ylhäisessä koskemattomuudessaan, joka kohottaa sen yläpuolelle muita maallisia olentoja!"
Katselin sitä tarkkaavaisesti kuun valossa, joka hiveli sen valkoisia olkapäitä ja pientä päätä. En voinut eroittaa sen kasvonpiirteitä, sillä siksi korkea se oli.
"Tahtoisin nähdä vihreän naisen, sillä hän on varmasti…"
Äkkiä herkesin ajattelemasta. Minusta näytti kuin patsas olisi liikahtanut.
Luulin, että pilvi oli peittänyt kuun ja aiheuttanut tuon näköhäiriön. Mutta se ei ollutkaan patsas, joka liikkui, vaan olento, joka kohosi sen takaa tai vierestä, ja minusta tuntui kuin elonsäde olisi irroittautunut tuosta marmoripatsaasta ja jättänyt sen, tullakseen minun luokseni.
Epäilin hetkisen silmiäni. Mutta kaikki oli niin selvää ja elävää, että tulin pian siihen varmaan vakaumukseen, että näin todellisen olennon, tuntematta kuitenkaan kauhua tai hämmästystä.