Merenneidon elävä kuva astui tanssien alas epätasaiselta jalustaltaan. Hänen liikkeensä olivat ihanteellisen sirot. Hän ei ollut juuri suurempi tavallista näistä, huolimatta siitä, että viivojen puhtaus teki hänet yliluonnollisen kauniiksi, mikä oli pelottanut minua. Mutta nyt en tuntenut mitään sellaista, ihailuni lähenteli jumaloimista. Ojensin käteni häntä kohti ikäänkuin tarttuakseni häneen, sillä minusta tuntui kuin hän aikoisi saapua luokseni hyppäämällä korokkeelta ja liitämällä ilmassa nuo meitä eroittavat viisi kuusi jalkaa.
Petyin. Hän pysähtyi korokkeen reunalle ja viittasi minua vetäytymään takaisin.
Tottelin koneellisesti, ja minä näin hänen istuvan marmoridelfinin selkään, jolloin eläin päästi suustansa voimakkaan karjunnan. Samassa liittyi meluun; suihkukaivon soitto ja pian ympäröi merenneitoa myrskyntapainen meteli.
Minusta alkoi tuntua kiusalliselta. Vihertävä valaistus, joka näytti olevan vain voimakkaampaa kuun valoa, kävi yhä kirkkaammaksi ja minä näin niin selvästi elävän merenneidon piirteet, että minun täytyi jälleen tarkastaa häntä kauan, saadakseni varmuuden, että hän oli todella liikkunut marmorijalustaltansa.
Sitten, ajattelematta mitään, selittämättä mitään, tahtomatta ymmärtää mitään huumaannuin täydellisesti ja jäin äänettömänä ihailemaan näyn yliluonnollista kauneutta. Vaikutus, jonka olento minuun teki, oli niin voimakas, että minä en edes ajatellut lähestyä häntä, saadakseni varmuuden hänen epätodellisuudestaan, niinkuin olin tehnyt silloin kun hän näyttäytyi huoneessani. Jos sitä ajattelinkin, jota seikkaa en voi tarkasti muistaa, niin pidätti pelko, että rohkea uteliaisuus karkoittaisi hänet, minut paikallani.
Ja kuinka saatoin muuta kuin hillitä itseni, saadakseni tyydyttää silmäni. Edessäni oli yliluonnollinen merenneito, elävine, kirkkaine, kiehtovine silminensä, paljaine käsivarsinensa ja pehmeine lapsen liikkeinensä. Tuo taivaallinen tyttö näytti korkeintaan viisitoista vuotiaalta. Nuoruuden puhtaus kuvastui hänen ruumiistansa, hänen kasvonpiirteensä ollessa pyöreät kuin naisella, jolla on mitä kehittynein sielu.
Hänellä oli samanlainen ihmeellinen puku kuin merenneidolla, merkillisestä kankaasta tehty vaippa, joka näytti aivan kuin märältä. Ihastuttavan hyvin tehty otsakoriste ja joukko helminauhoja oli kiinnitetty uhkeihin suortuviin. Puvun yksinkertaisuus, jossa ainoastaan poimujen pehmeät muodot pistivät silmään, sekä jalokivien aitous ja hiuskoristeet muodostivat kerrassaan hurmaavan vastakohdan.
Olisin voinut katsella häntä koko elinikäni ilman, että mieleeni olisi juolahtanut puhutella häntä. En ollut kiinnittänyt huomiotani hiljaisuuteen, joka oli seurannut suihkukaivon melua. En tiedä edes, olinko katsellut häntä silmänräpäyksen vaiko tunnin. Minusta tuntui äkkiä kuin olisin nähnyt hänet aina, tuntenut hänet aina. Ehkä elin sekunnissa vuosisadan.
Hän puhutteli minua ensin. Kuuntelin, mutta en alussa käsittänyt häntä, sillä hänen kellon kirkas äänensä oli yhtä taivaallinen kuin hänen kauneutensakin, ja täydensi vain näköhäiriötä.
Kuuntelin kuin soittoa, keksimättä hänen sanoissaan mitään tarkoitusta.