Viimein vapauduin hurmiotilastani ja kuulin hänen kysyvän, näinkö minä hänet. En tiedä mitä vastasin, sillä hän lisäsi:
"Minkä muotoisena minut näet?"
Ja vasta silloin tein sen huomion, että hän sinutteli minua. Tunsin halun vastata samalla tavalla, sillä jos hän puhui kuin kuningatar, niin puhuin minä hänelle kuin jumalaisolennolle.
"Näen sinut", vastasin minä, "olentona, johonka ei mitään maailmassa voi verrata."
Minusta näytti siltä kuin hän olisi punastunut, sillä silmäni olivat tottuneet häntä ympäröivään vihertävään valoon. Näin hänet liljan valkoisena, nuoruuden terve rusoitus poskilla. Hän hymyili surumielisesti, mikä häntä yhä vaan kaunisti.
"Mitä erinomaista sinä minussa näet?" kysyi hän.
"Kauneuden", vastasin minä lyhyesti.
Olin liian liikutettu, voidakseni sanoa enempää.
"Kauneuteni", toisti hän; "se on sinussa itsessäsi, sillä se on itsessään, eikä sinulle tajuttavassa muodossa. Minusta on täällä ainoastaan ajatus. Puhu siis minulle kuin henkiolennolle, eikä niinkuin naiselle. Mitä neuvoja sinä minulta toivot?"
"En muista enää."