"Mistä tuo unohtaminen johtuu?"
"Sinun läsnäolostasi."
"Koeta muistaa."
"Ei, minä en tahdo!"
"Hyvästi siis!"
"Ei, ei!" huudahdin minä, lähestyen häntä ikäänkuin pidättääkseni häntä, mutta pysähdyin kauhistuneena, sillä valo kalpeni äkkiä ja näky alkoi haihtua. "Taivaan nimessä, jääkää!" huusin minä tuskalla. "Tottelen teitä, rakkauteni on puhdas!"
"Mikä rakkaus?" kysyi hän, jälleen ilmestyen.
"Mikä rakkaus? En tiedä! Olenko minä puhunut rakkaudesta? Niin, nyt muistan. Rakastin eilen erästä naista, tahdoin miellyttää häntä, tehdä hänen mielikseen, vaikka minun olisi pitänyt ryhtyä tinkimään velvollisuuteni kanssa. Jos te olette, niinkuin luulen, yliluonnollinen olento, niin te tiedätte kaikki. Täytyykö minun silloin selittää…?"
"Ei, tiedän mikä kiinnittää mieliä perheessä, jonka nimeä olen kantanut. Mutta minä en ole mikään jumalaisolento, en voi lukea sieluista, en tietänyt, että sinä rakastit…"
"En rakasta ketään! Tällä hetkellä en rakasta ketään maailmassa, ja minä tahdon kuolla, jos voin siten seurata teitä toiseen maailmaan.