"Sinä puhut kuin kuumeessa."
"Voidakseen olla onnellinen kuoleman jälkeen, on ansaittava se maailmassa. Sinulla on vaikea velvollisuus täytettävänä ja sentähden sinä olet kutsunut minut. Tee velvollisuutesi, tai et näe minua enää milloinkaan."
"Velvollisuutesi on," sanoi merenneito, kumartuen puoleeni ja puhuen niin hiljaa, että töin tuskin saatoin eroittaa hänen sanansa veden lorinasta, "totella isääsi. Ja sinun on sanottava tuolle jalomieliselle, uhrautuvaiselle naiselle, että he, joita hän säälii, aina tulevat siunaamaan häntä, mutta eivät halua ottaa vastaan hänen uhriansa. Tunnen heidän ajatustapansa, sillä he ovat kysyneet neuvoani. Tiedän, että he taistelevat kunniansa puolesta, mutta he eivät pelkää sitä, mitä ihmiset sanovat köyhyydeksi. Tarmokkaat sielut eivät tunne köyhyyttä. Sano se hänelle, joka sitä sinulta huomenna kysyy, äläkä anna tapahtua niin, että rakkaus, jota tunnet häntä kohtaan, saattaa sinut pettämään perheesi kunnian."
"Tottelen sinua, vannon sen! Ja nyt, ilmaise minulle ikuisen elämän salaisuudet. Missä on henkesi nyt? Mitä uusia ominaisuuksia se on saanut uudistuessaan?"
"Voin vastata sinulle ainoastaan seuraavaa: Kuolemaa ei ole olemassa; ei mikään kuole; mutta toisessa maailmassa on aivan toisenlaista kuin mitä luullaan siinä elämässä, missä sinä nyt olet. En sano sinulle enempää, äläkä kysele minulta enempää."
"Sano minulle ainakin, saanko nähdä sinut tulevassa elämässä?"
"Sitä en tiedä."
"Entä tässä elämässä?"
"Saat, jos sen ansaitset."
"Koetan ansaita! Sano minulle vielä… Kun sinä voit neuvoa ja opastaa niitä, jotka elävät tässä maailmassa, niin etkö voi myöskin sääliä heitä?"