"On merkillistä, että näet sen sellaisena", sanoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen. "Ihmisajatuksen vaistomainen työskentely sekä hänen uniensa ja erinäisten menneiden tapausten yhteys muodostavat ehkä salaisen voiman. Näiden käsittämättömien asioiden selvittäminen kuuluu ainoastaan sille, joka tuntee syyt kaikkeen. Käsi, jonka sinä luulet näkeväsi, on ainoastaan aivojesi harhakuva. Se, mikä minusta on jäljellä haudassa, inhoittaisi sinua; mutta kenties sinä näet minut sellaisena kuin olin maan päällä. Sano, millainen minä olen?"
En tiedä kuinka ihanan kuvan hänestä annoin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi:
"Jos olen tuon kuvapatsaan näköinen, niin älä sitä ihmettele, sillä olen ollut sen mallina. Sinä palautat siten muistooni mitä olen ollut, muistanpa vielä kantaneeni mainitsemiasi korujakin. Sormuksen, jonka luulet näkeväsi, kadotin eräässä tässä linnassa asumassani huoneessa. Se putosi tulisijan kahden kiven väliin. Seuraavana päivänä aioin antaa kohottaa kiviä, mutta silloin olin jo kuollut. Ehkä sinä löydät sen, jos etsit. Siinä tapauksessa lahjoitan sen sinulle muistoksi minulta sekä lupauksestasi totella minua. Päivä alkaa jo sarastaa, hyvästi!"
Tuo hyvästi aiheutti minussa raatelevampia tuskia kuin mitä koskaan olin tuntenut. Menetin mielenmalttini ja olin jälleen ojentamaisillani käsivarteni, pidättääkseni tuon lumotun olennon, sillä olin vähitellen lähestynyt häntä niin, että saatoin helposti kädelläni koskettaa hänen pukunsa reunaa, jos nimittäin olisin uskaltanut. Olin, totta kyllä, unohtanut tarun uhkauksen niitä kohtaan, jotka rohkenisivat ryhtyä moiseen häväistykseen. Mutta minua pidätti taikauskoinen kunnioitus. Epätoivon huudahdus kuului huuliltani ja kaikui kaikista suihkukaivon simpukoista.
Olento pysähtyi ikäänkuin säälistä viipyen.
"Mitä tahdot vielä?" kysyi hän. "Päivä lähenee, en voi enää jäädä tänne.
"Miksi et? Jos niin tahdot."
"En saa enää nähdä maallisen auringon valoa. Oleskelen ihanamman maailman ikuisessa valossa."
"Ota minut mukaasi siihen maailmaan, en tahdo jäädä pidemmäksi aikaa tänne; minä en jää tänne, vannon sen, ellen saa jälleen nähdä sinua."
"Sinä olet näkevä minut jälleen, rauhoitu", sanoi hän. "Odota hetkeä, jolloin sen ansaitset, äläkä sitä ennen kutsu minua. Kiellän sinua sitä tekemästä. Vartioin sinua kuin näkymätön kaitselmus, ja sinä päivänä, jolloin sielusi on yhtä puhdas kuin auringon ensi säteet, olen ilmestyvä sinulle. Tottele!"