"Tottele!" kuului vakava ääni oikealta puoleltani.
Minä käännyin ympäri ja näin yhden aaveista, joiden kanssa olin aikaisemmin tehnyt tuttavuutta huoneessani.
"Tottele!" kuului samalla tavalla vasemmalta puoleltani.
Ja minä näin toisen aaveen.
Minua ei kauhistuttanut, vaikka noissa molemmissa kummituksissa ja tuossa syvässä äänessä oli jotakin kolkkoa. Mutta mitä välitin minä kammottavista asioista. Mikään ei voinut temmata minua lumoustilasta, johon olin joutunut; en viitsinyt edes katsoa noita syrjäilmestyksiä; katseeni etsivät taivaallista ihannettani. Voi, hän oli kadonnut, enkä nähnyt enää muuta kuin suihkulähteen liikkumattoman merenneidon kaikessa kalseudessaan sekä kylmän, aamuhämärässä sinertävän marmorijalustan.
Minne hänen sisarensa joutuivat, en tiedä, en nähnyt heidän poistuvan. Kiersin suihkulähdettä kuin mielipuoli. Luulin nukkuvani ja koetin huumata itseäni ajatuspyörteellä, etten heräisi.
Mutta mieleeni johtui tuo lumottu sormus, ja minä riensin huoneeseeni, missä tapasin Baptisten, joka puhui minulle, minun voimatta käsittää mitä hän sanoi. Hän näytti liikutetulta, ehkä kasvonilmeeni johdosta, mutta minä en kysynyt häneltä sitä. Menin tulisijan luo, ja huomasin heti kaksi huonosti yhteenliitettyä kivilevyä.
Koetin kohottaa niitä, mutta huomasin sen mahdottomaksi ilman välttämättömiä työvälineitä.
Baptiste luuli nähtävästi minua hulluksi ja koetti koneellisesti auttaa minua.
"Onko herra kadottanut jotakin?" kysyi hän.