"En, isä!" huudahdin minä. "Minä en ole rakastunut neiti d'Ionis'iin!"
"Mutta olet ollut sitä. Olkaamme totuudenmukaisia. Se on aiheuttanut sinussa tuon hyvän muutoksen. Sinä olet tullut kunnianhimoiseksi… ja äitisi raskasmielisyys…"
"Aivan varmasti", sanoi äitini, joka oli herännyt kolinasta ja tullut puhellessamme yömyssyinensä huoneeseen. "Ole rehellinen, poikani! Sinä rakastat tuota kaunista naista, ja minä luulen, että rakkautesi saa vastarakkautta. No niin, kerro nyt kaikki vanhemmillesi…"
"Kerron mielelläni kaikki", vastasin minä ja suutelin herttaista äitiäni; "kahden päivän ajan olin rakastunut madame d'Ionis'iin, mutta kolmantena olin jälleen parantunut taudistani."
"Annatko siitä kunniasanasi?" sanoi isäni.
"Kunniasanani."
"Ja mikä aiheutti tuon muutoksen?"
"Älkää kysykö sitä; siihen en voi vastata."
"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi isäni nauraen ja haukotellen yht'aikaa: "pikku madame d'Ionis ja tuo serkku, joka ei tunne häntä… Mutta nyt ei ole juoruamisen aika. Kello on viisi, ja koska ei poikani ole rakastunut eikä pidä puhetta oikeudessa tänään, niin aion nukkua oikein pitkään."
Vapauduttuani kaksintaistelun tuottamasta levottomuudesta, kävin vähäksi aikaa levolle. Päivän kuluessa sai kreivi d'Ionis'in kuolinsanoma vahvistuksensa; kuolema oli kohdannut hänet neljätoista päivää sitten Wienissä (tiedot kulkivat hitaasti siihen aikaan), ja oikeudenkäynti keskeytettiin neljäksitoista päiväksi, jotta riitapuolet voisivat sopia.