"Koe on liian ankara, liian julma!" sanoin hänelle. "Menetän järkeni ja elämäni. Jos minun on elettävä sinua varten, jos kuulun sinulle…"
Kolkutus ulko-ovelle sai minut hätkähtämään. Päivä ei ollut vielä valjennut. Olin yksin valveilla koko talossa. Pukeuduin nopeasti. Kolkutettiin toinen ja kolmas kerta juuri kun riensin eteiseen.
Aukaisin oven vavisten. Kuka sisään pyrkijä lienee ollutkin, joka tapauksessa aavistin jonkinlaista ratkaisua.
Tulija oli muudan madame d'Ionisin palvelijoista, joka oli saapunut ratsain tuomaan kirjettä isälleni tai minulle, molempien nimet olivat kuoressa.
Kirje sisälsi seuraavaa:
"Keskeyttäkää oikeudenkäynti. Ilmoitan juuri saamani vakavan uutisen, joka vapauttaa teidät sitoumuksestanne kreivi d'Ionis'in kanssa. Kreivi d'Ionista ei ole enää olemassa. Virallinen tieto siitä saapuu päivän kuluessa."
Menin kirjeineni isäni luo.
"Olipa se onni turvatillemme", sanoi hän; "ellei tuo ikävä mies jätä jälkeensä suuria velkoja; onnellinen sattuma myöskin d'Aillane'ille. Ja oikeus menettää tilaisuuden julistaa ensiluokkaisen tuomion ja sinä tilaisuuden pitää kauniin puheen. No niin… nukkukaamme sitten, koska meillä ei ole parempaakaan tehtävää."
Hän kääntyi seinään päin, mutta kutsui minut takaisin juuri kun olin poistumassa huoneesta.
"Rakas poikani", sanoi hän, hieroen silmiänsä; "tulin ajatelleeksi erästä asiaa. Sinä olet rakastunut neiti d'Ionis'iin ja jos hän on joutunut vararikkoon, niin…"