"Ainakin voit ehkä ilmoittaa minulle erään asian, jota en ole uskaltanut sinulta kysyä. Kuka otti minulta tämän sormuksen d'Ionis linnassa?"
"Sitä en juuri itsekään tiedä. Kun en sitä sen jälkeen nähnyt enää sormessanne, niin luulin teidän sen piiloittaneen… ett'ette paljastaisi…"
"Ketä? Sano!"
"No mutta, ei suinkaan madame d'Ionis ole antanut teille sormusta?"
"Ei!"
"Eihän teidän muuten tarvitse kertoa minulle… Hän kai sen on lähettänyt…"
"Oletko nähnyt jonkun hänen väestään käyvän täällä tänään?"
"En, en kenenkään. Mutta se, joka sen on tuonut, tuntee varmasti hyvin talon."
Huomattuani, että tiedusteluni ei johtaisi mihinkään tulokseen, lähetin Baptisten pois ja vaivuin sitten tavanmukaisiin unelmiini. Tämä kaikki ei ollut enää luonnollisella tavalla selitettävissä. Tuo sormus sisälsi kohtaloni salaisuuden. Olin aivan epätoivoinen, ollessani pakoitettu olemaan tottelematon ihannettani kohtaan; mutta samalla olin myöskin onnellinen kuvitellessani, että hän piti lupauksensa ja huolehti minusta.
En sulkenut silmiäni ja aivoni olivat sairaat. Minäkö olisin tottelematon kohtaloni valtiatarta kohtaan? Uhraisinko hänen tähtensä kunniani? Olin mennyt liian pitkälle herra d'Aillane'in suhteen, voidakseni enää peräytyä. Haudoin hetkisen itsemurha-ajatustakin, vapautuakseni olotilasta, jota minun oli mahdoton käsittää. Sitten rauhoitin itseäni ajatuksella, että tuolla peloittavalla ja ihastuttavalla tunnuslauseella: "Elämäsi kuuluu ainoastaan minulle", ei ollut sitä tarkoitusta, minkä minä olin kuvitellut, ja minä päätin olla varma siitä, että ihanteeni ilmestyisi kaksintaistelupaikalle, jos hänen tahtonsa oli estää ottelu.
Mutta minkätähden hän ei itse näyttäytynyt tehdäksensä lopun levottomuudestani? Kutsuin häntä luokseni palavalla innolla.