Hän kertoi minulle rakkaudestansa madame d'Ionis'iin. Heidät oli määrätty toisillensa jo lapsuudessa ja he olivat jo silloin pitäneet toisistansa, mutta Caroline oli joutunut toisten kunnianhimon uhriksi ja pantu luostariin. He olivat salassa tavanneet toisiansa sekä ennen että jälkeen hänen naimisiin menoansa kreivi d'Ionis'in kanssa. Nuori kapteeni ei katsonut olevansa pakoitettu salaamaan asiaa, koska heidän suhteensa oli aina ollut puhdas.
"Jos se olisi ollut toisenlainen", sanoi hän, "en puhuisi kanssanne sellaisella luottamuksella kuin nyt."
Hänen avomielisyytensä, jonka suhteen ensin asetuin torjuvalle kannalle, valtasi minut lopulta täydellisesti. Hän oli noita avomielisiä, oikeudentuntoisia ihmisiä, joita vastaan on turha puolustautua, tekemättä vääryyttä itsellensä. Hän saattoi tehdä itsepäisesti kysymyksiänsä, mutta tehdä sen tavalla, joka ei vaikuttanut uteliaisuudelta tai tungettelevaisuudelta. Saattoi havaita, että ihmiset yleensä kiinnittivät hänen mieltänsä, ja että hän tahtoi nähdä henkilöt, joista hän piti, yhtä onnellisina kuin hän itse oli.
Menimmepä vielä niinkin pitkälle, että minä kerroin hänelle tapaukseni, mainiten lisäksi intohimosta, jonka vallassa olin. Hän kuunteli minua vakavana ja vakuutti, ett'ei hän nähnyt rakkaudessani mitään naurettavaa.
"Joko sitten elämässänne on tapahtuva suuri ihme tai te rauhoitutte täydellisesti ja tulette vakuutetuksi siitä, että olette joutunut kauniin harhanäyn lumoihin. Ja tuon harhakuvan sijaan ilmaantuu todellinen olento, kauniimpi ja lempeämpi kuin se, ja…"
"En koskaan, koskaan tule rakastamaan ketään muuta kuin unikuvaani!"
Ja osoittaakseni hänelle kuinka täydellisesti tuo unikuva oli saanut minut valtoihinsa, näytin hänelle kaikki runoni ja muut kirjoitelmani, jotka olin sepittänyt hurmiotilassani. Hän luki ne ystävän vilpittömällä ihastuksella. Jos olisin ottanut hänen sanansa vakavalta kannalta, niin olisin voinut luulla olevani suuri runoilija. Hän osasi pian ulkoa parhaat kohdat runoistani ja lausui niitä haltioituneena käyskennellessämme Angersin vanhassa linnassa ja lähiseudun ihanassa luonnossa. Vastustin hänen toivomustansa antaa toimittaa runoni painoasuun. Kirjoitin runoja huvikseni ja rauhoittaakseni kiihottunutta hermostoani, eikä tarkoitukseni suinkaan ollut tavoitella runoilijan mainetta.
Sinä aikana ja niissä piireissä, joissa olin, olisi sellainen ollut ammatilleni perin alentavaa.
Viimein valkeni päivä, jolloin ystäväni sallittiin lähteä d'Ionis-linnaan, josta madame d'Ionis ei ollut poistunut kolmeen kuukauteen. Nuorukainen sai vastaanottaa häneltä kirjeen, jonka loppuun kirjoitetun lisäyksen hän luki minulle. Sain muodollisen, ystävällisen kutsun saapua ystäväni kera linnaan.