PÄÄTÖS.
Saavuimme d'Ionis-linnaan eräänä joulukuun päivänä. Maa oli lumen peittämä ja aurinko vaipui juuri sinipunervien, juhlallisten, mutta synkkien pilvien taakse. En tahtonut häiritä molempia rakastavaisia heidän ensi kohtaamisessaan, ja minä kehoitin Bernardia ratsastamaan edellä, saavuttuamme linnan läheisyyteen. Tunsin sitäpaitsi, että minun täytyi saada olla yksin mietteissäni, ensi hetket. Jouduin voimakkaan mielenliikutuksen valtaan, nähdessäni jälleen tuon linnan, missä olin kolmessa päivässä elänyt vuosisadan.
Heitin ohjakset Baptistelle, joka läksi menemään talliin päin, ja astuin yksin sisään eräästä puiston sivuportista.
Kukaton ja kuihtunut puisto oli juhlallisemman näköinen kuin ensi kerran sen nähdessäni. Synkät kuuset pudistivat huurrettaan päälleni, ja vanhojen lehmuksien oksat muodostivat kevyen kristalliholvin käytävän yli. Se oli kuin tuntemattoman ja jylhän rakennustaidon aikaansaaman jättiläiskirkon laiva kaikkine oikkuineen ja mutkineen.
Saavuttuani kirjastohuoneen lehvien keskelle oli ympärilläni jälleen kevääntuntu. Kirjastosali oli eroitettu lähellä olevista holvikäytävistä kaarroksien väliin asetetuilla ikkunaseinillä ja siten oli muodostettu eräänlainen kasvihuone. Suihkulähde lorisi yhä ihanine kukkinensa ja tuon juoksevan veden sekä näkeminen että kuuleminen teki varsin mieluisan vaikutuksen kaiken ollessa ulkona jään ja lumen kahleissa.
Minun oli hiukan vaikea katsella merenneitoa. Se näytti minusta vähemmän kauniilta kuin muisto siitä ketä se sekä muodoltaan että piirteiltään muistutti. Vähitellen aloin kuitenkin ihailla sitä ja pitää siitä niinkuin pidetään muotokuvasta, josta saa kuitenkin kokonaisvaikutuksen ja muutamia piirteitä rakastetusta henkilöstä. Olin saanut niin kauan pidättää tunteitani, että ratkesin itkuun ja jäin masentuneena istumaan paikalle, jossa olin nähnyt istuvan hänen, jota en toivonut enää koskaan saavani nähdä.
Silkkihameen kahina sai minut kohottamaan pääni ja minä näin edessäni pitkän, solakan, miellyttäväryhtisen naisen, joka katsoi minua huolestuneen näköisenä. Ajattelin hetkisen yhdistää hänet näkyyni, mutta äkkiä tullut hämärä esti minua näkemästä hänen kasvojansa, ja sitäpaitsi nainen, jolla oli yllä rimssuilla varustettu pönkkähame, muistutti niin vähän renessanssiajan merenneitoa, että mielikuvitukseni kaikkosi kokonaan, ja minä nousin seisomaan tervehtiäkseni häntä niinkuin tavallista kuolevaista.
Hänkin tervehti minua, epäröi hetkisen ryhtyä puheisiin kanssani, mutta rohkaisi sitten itsensä, ja minä hätkähdin, kuullessani hänen äänensä, joka sai koko olemukseni vapisemaan. Tuo ääni kajahti hopealle. Mykistyin niin, että en saanut sanaa suustani. Olin hurmaantunut kuin ihanteeni edessä, kykenemättä käsittämään hänen sanojansa. Vaitioloni saattoi hänet hyvin hämilleen ja minä ponnistin voimani, vapautuakseni hullunkurisesta hurmiotilastani. Hän kysyi, olinko minä herra Just Nivières.
"Kyllä, madame", sain viimein sanotuksi. "Pyydän teiltä anteeksi hajamielisyyteni. Olin hiukan pahoinvoipa ja lepäsin."
"Ei", sanoi hän lempeästi, "te itkitte! Se saattoi minut tulemaan tänne hallista, jossa odotin merkkiä veljeni saapumisesta."