Hetkisen kuluttua unohdin tuskani, katsellakseni ainoastaan neiti d'Aillane'ia, joka oli kaunis ja puhdas kuin Diana-jumalatar ja lapsellisen ystävällinen minua kohtaan. Hänen olemuksensa säteili, niin sanoakseni, suloista puhtautta ja sydämellisyyttä, ollen kokonaan vapaa kaikesta teennäisyydestä. Hänessä ilmeni tosin eräänlainen pidättyväisyys, joka oli ominaista aatelisnaisille heidän seurustellessaan porvarillisten henkilöiden parissa, mutta se oli vain ikäänkuin jonkinlaista sukulaisten, lapsuudenystävien monivuotisen eron aiheuttamaa vieraantumista. Hänen kirkas katseensa ei liekehtinyt niinkuin madame d'Ionis'in. Hänen silmiensä valo oli rauhallinen kuin tähtien. Herkkä ja hermostunut kun olin valvomisesta, vaikutti se minuun ikäänkuin nuorentavasti, rauhoittavasti ja virkistävästi.
Hän puhui luonnollisesti ja vaatimattomasti, mutta hänen sanansa todistivat mitä syvintä valistuneisuutta ja hienostuneisuutta; ja hän oli täysin vapaa ennakkoluuloista, mikä oli harvinaista sen yhteiskuntaluokan naisten keskuudessa, johon hän kuului. Mutta ennen kaikkea hänessä oli vastustamattoman lempeyden suloa, ja minä antauduin arvelematta sen valtoihin, muistamatta, että olin sieluni sisimmässä tehnyt jonkinlaisen luostarilupauksen, joka sitoi minut käsittämättömän ihanteeni palvontaan.
Hän puhui avonaisesti perheensä suruista ja iloista, osasta, jota minä olin esittänyt viime aikojen tapauksissa ja kiitollisuudesta, jota hän katsoi olevansa velvollinen minua kohtaan osoittamaan sen tavan johdosta, jolla olin puhunut Bernardille heidän isänsä kunniallisuudesta.
"Te tiedätte siis kaikki?" sanoin minä liikutettuna. "Arvaatte kuinka vaikea minun oli taistella teitä vastaan."
"Tiedän kaikki, senkin, että teidän ja veljeni välillä oli syntyä kaksintaistelu", sanoi hän. "Ikävä kyllä, että hänessä oli syy, mutta hän on niitä, jotka ottavat erehdyksensä opikseen, ja siitä lähtien hän on tuntenut mitä syvintä kunnioitusta teitä kohtaan. Isäni, jota liikeasiat ovat tähän saakka pidättäneet ja joka saapuu pian tänne, palaa halusta saada sanoa teille, että hän on tästä lähin pitävä teitä kuin omana lapsenaan. Ja te tulette myöskin pitämään hänestä, siitä olen varma. Hän on nerokas mies, jolla on oikeudenmukainen luonne."
Juuri kun hän oli sanonut tämän, sai pyörien kolina ja koiran haukunta hänet hätkähtämään.
"Siinä hän on!" huudahti hän. "Olen varma siitä, että se on hän!
Tulkaa, niin menemme häntä vastaan."
Seurasin häntä aivan hurmaantuneena. Hän oli työntänyt käteeni kynttiläjalan ja riensi edelläni niin kevyenä ja notkeana, että yksikään kuvanveistäjä ei olisi pystynyt luomaan mitään niin ihanteellista ja jumalallista. Hänellä oli muuten yllänsä yksinkertainen, mutta hurmaavan kaunis vihreä silkkipuku.
"Kas tässä hän on, herra Nivières", sanoi hän, osoittaen isäänsä, jota hän ensin oli syleilyt.
"Vai niin, vai niin", sanoi tämä äänellä, joka tuntui minusta omituiselta ja joka olisi saattanut minut levottomaksi, ellei hän olisi astunut ystävällisesti, levitetyin käsivarsin minua vastaan. "Älkää ihmetelkö, että olen iloinen tavatessani teidät, te olette poikani ystävä ja siis minunkin ja hän on kertonut minulle kaikki."