"En koskaan!" huudahdin minä. "En luovu siitä milloinkaan, sillä te olette antanut sen minulle!"
"Minä? Mitä te sillä tarkoitatte?"
"Niin juuri, te! Älkää salatko sitä minulta kauempaa. Te olette esittänyt vihreän naisen osaa, tyydyttääksenne madame d'Ionis'ta, joka tahtoi, että saattaisitte hänet perikatoon ja joka luuli minussa löytävänsä luotettavan henkilön, jonka todistuksia hänen miehensä tarvitsi. Te olette, esiintymisenne kautta henkiolentona, avannut minun silmäni huomaamaan velvollisuuteni."
"No niin, olette oikeassa", sanoi hän; "minä olen saattanut teidät miltei mielipuolisuuden rajoille, mutta olen katkerasti sitä katunut, huomattuani, sittemmin, kuinka paljon kärsimystä tuo merkillinen seikkailu on teille tuottanut. Ensimäisellä kerralla teille esitettiin kuvaelma, jonka kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä. Kun teidän rohkeutenne huomattiin suuremmaksi kuin apotti de Lamyre'in, jonka kanssa Caroline oli huviksensa samalla tavalla leikitellyt, päätettiin teitä huvittaa vähemmin peloittavalla ilmestyksellä. Olin täällä salaisella käynnillä, sillä leskirouva d'Ionis ei kernaasti nähnyt minua luonansa. Caroline, joka ihmetteli minun ja merenneidon välistä yhdennäköisyyttä, puki minut samanlaisiin vaatteisiin kuin silläkin oli yllä ja järjesti hiukseni samalla tavalla, sellaisena lausuakseni ennustukseni, joka ei ollut sopusoinnussa hänen toivomustensa kanssa, mutta jota te olette totellut hetkeäkään unohtamatta meidän kunniaamme. Läksin heti seuraavana aamuna linnasta, eikä minulle ilmoitettu mitään siitä, että te olitte sielun järkytyksestä vakavasti sairastunut. Jouduttuanne erimielisyyteen Bernardin kanssa olin minä Angersissa ja minä juuri lähetin teille sormuksen, jonka annoin teidän löytää huoneestanne. Madame d'Ionis, jolla oli kaksi samanlaista, hyvin vanhaa sormusta, keksi tämän juonen ja järjesti sen. Hän otti sormuksen myöskin teiltä pois kuumeessa ollessanne, peläten tuon todellisuuteen viittaavan esineen liiaksi järkyttävän mieltänne ja katsoen parhaaksi antaa teidän luulla uneksineenne."
"Mutta sitä en ole koskaan luullut, en koskaan! Mutta mitenkä on selitettävissä, että sormus joutui jälleen teidän haltuunne, teidän, jolle se ei kuulunut?"
"Caroline lahjoitti sen minulle", sanoi hän punastuen, "koska se oli mielestäni kaunis."
Sitten hän kiirehti lisäämään:
"Kun Bernard oli voittanut teidän luottamuksenne, sain vihdoinkin tietää millaiset kärsimykset ja tuskat olivat oikeuttaneet teidät jälleen näkemään vihreän neidon. Silloin päätin olla teille sisar, ystävä, voidakseni elinkautisella ystävyydelläni sovittaa ymmärtämättömyyteni ja hyvittää kärsimykset, jotka olen teille tuottanut. En luullut miellyttäväni teitä päivän valossa yhtä paljon kuin kuutamossa… No niin, koska asianlaita on siten, niin tietäkää, että te ette ole yksin ollut onneton ja että…"
"Jatkakaa!" huudahdin minä, polvistuen hänen eteensä.
"No niin, no niin…" sanoi hän, punastuen yhä enemmän ja alentaen äänensä, vaikka olimmekin kahden kesken suihkulähteen reunalla, "tietäkää siis, että rohkeuteni on saanut rangaistuksensa. Olin lapsi, olin onnellinen ja iloinen. Ymmärsin esittää osani, ja molemmat sisarukseni, Bernard ja apotti de Lamyre, jotka kuuntelivat noiden kivien takana, saivat kokea minussa todellisuutta, jota he eivät olleet odottaneet. Totuus on, että nähtyäni teidät ja kuunneltuani teitä, jouduin itse, en tiedä minkälaisten tunteiden valtaan. Ensin luulin olevani todella kuollut. Luostariin tuomittuna puhuin teille kuin jo olisin ollut eroitettuna elävien mailta. Olin kokonaan esittämäni osan vallassa. Tunsin, että te kiinnititte mieltäni. Te puhuttelitte minua innostuksella…, joka liikutti minua sieluni syvintä myöten. Jos te näitte kasvoni, näin minäkin teidän… ja palattuani luostariin, pelkäsin antaa lupaustani, tunsin, että leikittyäni teidän vapaudellanne, olin kadottanut omani."