ENSI OSA.
(Huone eräässä vuoristokylän köyhäinhuoneessa: Paljaat seinät, ovi keskellä, pieni ikkuna vasemmalla. Ikkunan edessä hontelo pöytä ja penkki. Oikealla olkipatjainen vuode. Peräseinällä uuni penkkeineen ja toinen vuode, jossa niinikään on olkipatja ja sen päällä muutamia ryysyjä. — On myrskyinen joulukuun yö. Pöydän ääressä, talikynttilän valossa, laulaen virsikirjasta istuu Tulpe, vanha ryysyinen kerjäläisämmä.)
TULPE (laulaa):
Ah, aina armossasi
Luoksemme Jeesus jää,
Niin ettei meitä —
(Heteksi kutsuttu, noin 30-vuotias, irstas, otsatukkainen nainen tulee sisään. Päässä hänellä on paksu huivi ja nyytti kainalossa; muuten on hän kevyesti ja köyhästi puettu.)
HETE (puhallellen sormiinsa, laskematta nyyttiä kainalostaan): Ai jessus, jessus! on siellä ilma. (Päästää nyytin kainalostaan pöydälle, puhaltelee yhä kouriinsa, astuen vuoroin toisella risaisella kengällään toiselle). Ei moneen vuoteen ole ollut mokomaa myrskyä.
TULPE. Mitäs sait?
HETE (puree hampaitaan ja voivottelee tuskissaan, istuu uunipenkille ja alkaa vetää kenkiä jalastaan): Herra jesta sentään minun varpaitani! — Polttaa kuin tulessa.
TULPE (on avannut nyytin, josta näkyy leipä, sikuripaketti, kahvitötterö, pari sukkia y.m.): Kai näistä jotakin riittää minunkin osalleni.
HETE (joka kenkiä riisuessaan ei ole huomannut Tulpea, syöksyy nyt haukan tavoin tavaroiden kimppuun ja kaapaisee ne kokoon): Tulpe! — (Toinen jalka paljaana, toisessa vielä kenkä, rientää hän taustassa olevan vuoteen luo). Sitäkö varten minä tässä virstamääriä juoksen, hä? Ja palellutan jäseneni, että te saisitte kaiken suuhunne hotkaista, hä?