HANNELE. Osaatko sinäkin laulaa sen?
MARTHA SISAR. Minkä, lapsukaiseni?
HANNELE. "Uinu, pienoinen".
MARTHA SISAR. Tahtoisitko sen mielelläsi kuulla?
HANNELE (laskeutuu vuoteelle ja silittelee sisaren kättä): Äiti kulta, laula se minulle. Äiti kulta, laula se minulle.
MARTHA SISAR (sammuttaa kynttilän, kumartuu vuoteen yli ja puhuu puoliksi laulaen, kaukaisen soiton jatkuessa):
Uinu, pienoinen!
Pihall' on lammas valkoinen,
(hän laulaa nyt ja huone pimenee täydellisesti).
Pihalla pieni pikko-pii
Aitviertä yksin kuleksii
Uinu, pienoinen!
(Hämärä valo täyttää nyt köyhäinhuoneen. Vuoteen reunalla, etukumarassa, laihoihin paljaisiin käsivarsiinsa nojautuen, istuu kalpea, haamumainen naisolento. Hän on avojaloin; valkea tukka riippuu valtoimena ohimoiden yli peitteelle asti. Kasvot surun uurtamat ja nääntyneet; syvällä kuoppiinsa painuneet silmät, vaikka ovatkin lujasti ummessa, näyttävät katselevan nukkuvaa Hannelea. Hänen äänensä on unissakulkijan yksitoikkoinen ääni. Ennenkuin hän saa sanan lausutuksi, liikuttaa hän, ikäänkuin valmistautuen, huuliaan. Hän näyttää ainoastaan ponnistamalla saavan ääntä rintansa pohjasta. Ennen aikojaan vanhentunut; posket kuopilla, laiha ja hyvin köyhästi puettu.)