TULPE. Enkä huolisikaan! Minä viis sinun lahjoistasi.
HETE. Hyvä sanoa, kun ette saa.
(Pleschken ja Hanken on myrsky, joka on juuri raivoisana puuskana tärisyttänyt taloa, melkein heittänyt eteiseen. Pleschke, vanha kupukaulainen puoleksi lapsistunut ukko, purskahtaa sen johdosta äänekkääseen nauruun. Hanke, nuori vetelehtijä ja tyhjäntoimittaja, kiroilee. Avoimen oven kautta näkyy kuinka molemmat ravistavat lunta lakeistaan ja vaatteistaan eteisen kivipermannolle. Kummallakin on nyytti kädessä.)
PLESCHKE. Vietävän, vietävän, rakeet! Kuin ruoskalla, saakeli, sivauttelee. Vielä se tämä vanha köyhäinhuonerähjä… joskus maailmassa… joskus maailmassa romahtaa maahan.
HETE (nähdessään molemmat tulijat, miettii mitä tekisi, ottaa tavarat olkipatjan alta ja juoksee miesten ohitse eteiseen ja portaita ylös).
PLESCHKE (puhuen Heten jälkeen): Mitä sinä juokset… pakoon juokset… häh? Emmehän me sinulle mitään tee… mitään tee. — Eikös niin, Hanke? Eikös niin?
TULPE (uunin luona perunapadan hoidossa): Päästä vialla koko letukka.
Luulee meidän riistävän hänen tavaroitaan.
PLESCHKE (astuen sisään): Voi, hyvät ihmiset sentään! No täällä… täällä helpottaa. — Hyvää iltaa… hyvää iltaa. — Voi sun perhana millainen ilma… millainen ilma —! Suulleni… suulleni… heitti minut… ihan pitkin pituuttani heitti… (On polvet koukussa laahustanut pöydän luo. Laskee sille nyyttinsä ja kääntää tutisevan valkotukkaisen ja vesisilmäisen päänsä Tulpeen päin. Samalla huohottaa hän yhä vielä voimain ponnistuksesta, yskii ja tekee liikkeitä lämmitäkseen.)
(Sillä välin on Hanke tullut huoneeseen. Kerjuusäkin hän on laskenut oven pieleen ja alkanut heti vilusta väristen työntää kuivia risuja uuniin.)
TULPE. Missä asti kävitte?