HANNELE. (maaten selällään, kädet ikäänkuin kukkaa pidellen): Minulla on pantti.
LAUPEUDENSISAR. Paina se lujasti rintaasi vasten.
HANNELE (uudelleen alkavalla tuskalla, arasti katsahtaen enkeliin):
Täytyykö sen sitten tapahtua?
LAUPEUDENSISAR. Täytyy.
(Etäältä kuuluu surumarssin säveleet.)
HANNELE (kuunnellen). Jo soittavat hautausmarssia. Seyfried-mestari ja soittoniekat. (Enkeli nousee.) Nyt hän nousee.
(Myrsky on ulkona kiihtynyt. Enkeli on noussut ja
astuu vakavana ja hitaasti Hannelea kohti.)
Nyt hän tulee minua kohti. Voi sisar, äiti! En näe sinua enää. Missä sinä oletkaan? (Enkelille rukoilevasti.) Tee se nopeasti, musta, mykkä henki! — (Ikäänkuin suuren taakan alla valittaen.) Minua ahdistaa, painaa kuin kivi. (Enkeli kohottaa hitaasti leveän miekkansa.) Hän aikoo — hän aikoo — kokonaan tuhota minut, (Suurimmassa tuskassa.) Sisar, auta minua!
LAUPEUDENSISAR (astuu ylevästi enkelin ja Hanneleen väliin ja laskee suojelevasti molemmat kätensä Hanneleen sydämelle. Mahtavasti, voimakkaasti ja siunaavasti.) Hän ei saa sitä tehdä. — Minä lasken pyhitetyt käteni sinun sydämellesi.
(Musta enkeli katoaa. Hiljaisuus. Laupeudensisar laskee kätensä ristiin ja katsoo lempeästi hymyillen Hanneleeseen, sitten vaipuu hän mietteisiinsä, liikuttaa huuliaan hiljaa rukoillen. Surumarssin säveleet eivät sillä välin ole lakanneet. Kuuluu varovasti sipsuttavien jalkojen töminää. Heti senjälkeen näkyy opettaja Gottvald keski-ovessa. Surumarssi taukoo. Gottvald on mustassa puvussa kuin hautajaismatkalla, kädessä kimppu kauniita kellokukkia. Hän on kunnioittavasti ottanut silkkihatun päästään ja kääntyy heti sisään tultuaan, taaksepäin, merkitsevällä eleellä kehoittaen noudattamaan hiljaisuutta. Hänen takanaan näkyy joukko koululapsia, poikia ja tyttöjä parhaissa vaatteissaan. Opettajan viittauksesta lakkaavat he kuiskailemasta ja pysyvät aivan hiljaa, uskaltamatta tulla edes kynnyksen yli. Gottvald lähestyy nyt juhlallisena yhä vielä rukoilevaa laupeudensisarta.)