Kotiin palaava vieras oli astunut sivulle, ja valoa hohtava ruukunkantajatar, kanefora, meni hänen ohitseen, taakan tähden melkein huomaamattomasti vastattuaan hänen tervehdykseensä. Hän käänsi molemmat silmänsä mieheen päin, samalla kun pää pysyi suunnattuna suoraan eteenpäin. Samassa lehahti kasvoille ylväs, itsetietoinen, tietävä hymy. Sitten hän uudelleen laski katseensa tiehen, samalla kun hänen silmäripsiensä lomitse näytti säihkyvän yliluonnollisia kipunoita. Katsoja oli ehkä liian kiihtyneessä mielentilassa päivän helteestä, viinistä ja kaikesta muusta kokemastaan, mutta varmaa on: hän tunsi muuttuvansa hyvin, hyvin pieneksi tämän naisen edessä. Nuo täyteläiset, kaikessa huumaavassa suloudessaan miltei pilkallisesti kaartuneet huulet tiesivät, ettei niitä käynyt vastustaminen. Ei mistään voinut saada suojaa eikä aseita tuon kaulan, noiden olkapäiden ja tuon elämänhengen autuuttaman ja liikuttaman rinnan vaatimusta vastaan. Hän nousi maailman syvyydestä ja nousi ihmettelevän miehen ohitse — ja hän nousee nousemistaan iäisyyteen saakka sellaisena olentona, jonka armottomiin käsiin taivas ja helvetti ovat luovutetut.