Francesco oli vaipunut mitä inhottavimpaan lokaan, lopullisen turmeluksen suohon. Sinne olivat jääneet hänen pappisvalansa; kristittynä, äitinsä poikana, jopa yleensä ihmisenä hän oli kärsinyt tappion. Äidin ja yleensä ihmisten mielestä, mikäli he olisivat saaneet tiedon hänen rikoksestaan, olisi hänessä jäljellä ainoastaan ihmissusi, löyhkäävä, demoninen eläin. Nuorukainen ponnahti pystyyn tuolilta, pois pöydällä lepäävän messukirjan luota, johon hän oli näön vuoksi syventynyt. Hänestä oli tuntunut kuin olisi taloa pieksänyt kivikuuro, ei sellainen kuin edellisenä päivänä, kivittämisyrityksen aikana, vaan sata, tuhat kertaa voimakkaampi, ikään kuin olisi pappila pitänyt tuhota tai ainakin muuttaa sorakasaksi ja hänet haudata sen raunioiden alle myrkyllisen rupisammakon tavoin. Hän oli kuullut kummallisia ääniä, kauhistavia kiljaisuja, vimmaisia huutoja ja tiesi, että raivoavien, kiviä väsymättömästi sinkoilevien ihmisten joukossa eivät olleet ainoastaan kaikki soanalaiset, sindaco ja sindacon puoliso, vaan myös Scarabota perheineen ja, jopa kaikkein etumaisimpana, hänen äitinsä.
Mutta jo muutamien tuntien kuluttua oli sijalle tullut tyyten toisenlaisia kuvitelmia ja mielenliikkeitä. Kaikki se, mikä oli johtunut oman sielun tarkkailusta, teon herättämästä kammosta ja synnintunnosta, tuntui nyt täysin kaikonneen. Francescoa vaivasi ennen tuntematon hätä, polttava jano. Hänen sisäinen minänsä parkui, kuten hehkuvassa aavikonhietikossa nääntyvänä kieriskelevä ihminen huutaa vettä. Ilmassa ei tuntunut olevan niitä aineksia, joita ihminen tarvitsee hengittääkseen. Pappila muuttui papille häkiksi, jonka seinien sisällä hän asteli kivistelevin polvin rauhattomana kuin petoeläin, päättäen, jollei häntä vapautettaisi, mieluummin puskea päänsä murskaksi seinään kuin jatkaa entistä elämäänsä. Miten on mahdollista elää kuolleena, hän kysyi itseltään silmäillessään ikkunasta kyläläisiä. Miten he jaksoivat ja miten he saattoivat hengittää? Miten he sietivät surkeata olemassaoloaan, kun he eivät tunteneet sitä, mistä hän oli nauttinut ja mitä hän nyt kaipasi? Ja Francesco kasvoi omissa silmissään. Hän katseli väheksyvästi paaveja, keisareita, ruhtinaita ja piispoja, kuten ihmiset katselevat muurahaisia. Jopa janossaankin, kurjuudessaan, puutteessaankin hän teki niin. Epäilemättä hän ei enää ollut elämänsä herra. Ylivoimainen lumous oli tehnyt hänet täysin tahdottomaksi ja, jollei Agataa olisi ollut, täysin elottomaksi Eroksen uhriksi, sen jumalan uhriksi, joka on vanhempi ja mahtavampi kuin Zeus ja kaikki muut jumalat.
Antiikin kirjoituksista hän oli lukenut sellaisesta lumouksesta ja tästä jumalasta ja hymyillen väheksynyt molempia. Nyt hän tunsi selvästi, että täytyi ajatella jopa nuolta ja syvää haavaa, jolla tämä jumala muinaisajan ihmisten arvelun mukaan myrkytti uhrinsa veren. Olihan hänessä sellainen haava, ja se poltti, kalvoi, kirveli, repi ja jäyti häntä. Hän tunsi kauheasti vihlovia tuskia — kunnes hän hämärän tultua lähti, sisimmässään ikäänkuin voihkien onnesta, kohti samaa pientä saarta, sitä maailmaa, jossa hän oli eilen yhtynyt rakastettuunsa ja jossa hän oli uudelleen sopinut kohtaavansa hänet.
* * * * *
Vuoripaimen Ludovico, jonka seudun asukkaat tunsivat »Soanan kerettiläisen» nimellä, vaikeni ehdittyään käsikirjoituksensa siihen kohtaan, jossa kertomus katkeaa. Vieras olisi mielellään kuullut tarinan loppuun saakka. Mutta kun hän oli kyllin avomielinen lausuakseen sen toivomuksen, ilmaisi isäntä, ettei hänen käsikirjoituksensa jatkunut pitemmälle. Hän olikin sitä mieltä, että kertomuksen sopi, jopa piti päättyä siihen. Vieras ei ollut sitä mieltä.
Miten kävi Agatan ja Francescon, Francescon ja Agatan? Pysyikö asia salassa vai saariinko se ilmi? Oliko rakastavien keskinäinen kiintymys pysyväinen vai hetkellinen? Saiko Francescon äiti tietää asiasta? Ja kuulija halusi lopuksi tietää, oliko kertomuksen pohjana tositapaus vai oliko se pelkkää kuvittelua.
»Sanoinhan jo», vastasi Ludovico hieman kalveten, »että tositapaus antoi aiheen kyhäykseeni.» Sen jälkeen hän oli vaiti pitkän tovin. »Noin kuusi vuotta takaperin», jatkoi hän sitten, »on pappi kirjaimellisesti karkoitettu alttarilta ja kirkosta kepiniskuilla ja kivenheitoilla. Kun palasin Argentiinasta Eurooppaan ja tulin tälle seudulle, kertoivat siitä joka tapauksessa minulle niin monet ihmiset, etten itse lainkaan epäile tapahtuman todenperäisyyttä. Myös sukurutsaukseen langenneet Scarabotat ovat, tosin toisennimisinä, eläneet täällä Generosolla. Agatan nimi on keksitty, valitsin sen yksinkertaisesti tuon Sant’ Agatan pikku kappelin mukaan, jonka kohdalla, kuten näette, ruskeat kalasääsket vieläkin leijailevat. Mutta Scarabota-parilla on todellakin muiden synninhedelmien muassa ollut täysikasvuinen tytär, ja papin on syytetty olleen luvattomassa yhteydessä hänen kanssaan. Pappi ei ole, kuten kerrotaan, väittänyt sitä valheeksi eikä myöskään osoittanut vähäisintäkään katumusta, ja paavin väitetään sen vuoksi erottaneen hänet seurakunnan yhteydestä. Scarabota-poloisten täytyi poistua tältä seudulta. He kuuluvat — vanhemmat, eivät lapset — kuolleen Riossa keltakuumeeseen.»
Viini sekä paikan, hetken, seuran ja erityisesti luetun tarinan ynnä kaikenlaisten siihen liittyvien mystillisten seikkojen kuulijassa aiheuttama kiihtymys tekivät hänet edelleenkin tungettelevaksi. Hän tiedusti vieläkin Francescon ja Agatan kohtaloa. Siitä ei paimen osannut sanoa mitään. »He kuuluvat vain pitkän ajan olleen seudun pahennuksena, koska he häpäisivät kaikkialla hajallaan olevia, yksinäisiä pyhäkköjä käyttämällä niitä rikollisen himonsa suojapaikkoina.» Nämä sanat lausuttuaan erakko purskahti perin välittömään, kauan hillittömästi raikuvaan, äänekkääseen ja vapaaseen nauruun.
Miettivänä ja omituisesti liikuttuneena lähti tämän matkaseikkailun kertoja kotimatkalle. Hänen päiväkirjassaan on tästä taivalluksesta kuvauksia, joita hän ei kuitenkaan halua ottaa tähän. Niin sanottu sininen hetki, joka alkaa, kun aurinko painuu taivaanrannan taakse, oli joka tapauksessa silloin erikoisen kaunis. Kuului Soanan putouksen kohina. Ihan samalla tavoin olivat Francesco ja Agata kuulleet sen kohisevan. Vai kuulivatko he sittenkin sen kohinan vielä nytkin ja juuri tällä samalla hetkellä? Eikö Scarabotan kiviröykkiö ollut tuolla? Eikö sieltä kuulunut hilpeiden lapsien ääniä, joihin sekaantui vuohien ja lampaiden määkimistä? Matkamies pyyhkäisi kädellään kasvojaan ikään kuin repäistäkseen häiritsevän hunnun syrjään; oliko hänen kuulemansa pikku kertomus todenperäinen, tämän vuoristomaiseman pohjalla kasvanut, kuten pienen pieni katkero tai jokin sen tapainen, vai oliko tämä ihana, mahtava vuoristo, tämä jähmettynyt jättiläismaailma kohonnut tuon pienen tarinan puitteista? Hänen aprikoidessaan sitä ja muuta samanlaista kantautui hänen korviinsa laulavan naisen sointuva ääni. Olihan erakko muka naimisissa. Ääni soi kuten avarassa, akustisesti hyvässä salissa, kun ihmiset pidättävät hengitystään voidakseen vain kuunnella. Myös luonto pidätti henkeään. Ääni tuntui laulavan kallioseinämässä. Ainakin se usein tuntui tulvivan siitä laajoina, suloisen pehmeinä ja tulisen ylevinä nousuina ja laskuina. Laulajatar vain tuli, kuten kävi ilmi, ihan päinvastaiselta suunnalta, nousten Ludovicon kivimajalle vievää polkua pitkin. Hän kantoi päälaellaan saviastiaa, jota hän hiukan tuki kohotetulla vasemmalla kädellään, samalla kun hän oikealla talutti tyttöstä. Siten sai hänen täyteläinen, mutta kuitenkin solakka vartalonsa suoran, kauniin ryhdin, joka tekee niin juhlallisen, suorastaan ylevän vaikutuksen. Jokin aavistus niin kuin kirkastuksena välähti katsojan sielun lävitse tämän näyn edessä.
Todennäköisesti hänet oli nyt huomattu, sillä äkkiä laulu taukosi. Polkua pitkin nouseva nainen lähestyi läntisen taivaanpuoliskon hohteen täysin valaisemana. Lapsi kuului vastaavan äidille rauhallisella, syvällä äänellä. Sitten kuului, kuinka nainen paljaat jalkapohjat läpsähdellen nousi karkeasti hakattuja portaita. Taakan tähden piti astua tanakasti ja varmasti. Odottajasta tuntuivat tämän kohtauksen edellä kuluvat silmänräpäykset arvaamattoman jännittäviltä ja arvoituksellisilta. Nainen näytti kasvavan. Katsoja näki korkealle kiinnitetyn hameen, näki joka askeleella polven tuokioksi paljastuvan, näki paljaiden olkapäiden ja käsivarsien pistävän esiin, näki pyöreät, naiselliset, ylpeän itsetietoiset, mutta siitä huolimatta lempeät kasvot, joita kuin alkuolennolla ympäröi tuuhea, punaruskean maan värinen tukka. Eikö siinä ollut miesnainen, sankarinainen, syyrialaisten jumalatar, synnintekijätär, joka rikkoi välinsä Jumalan kanssa lahjoittaakseen itsensä täydelleen ihmiselle, miehelle?