Vaikka he sen tunsivatkin, oli tämä näytelmä, tämä äänetön lumo Francescosta ja syntisestä Agatasta kuitenkin ihmeellinen, ja heidän ihmettelynsä pidätti heitä hetkisen. »Tätäkö paikkaa», mietti Francesco, »olen niin usein etsinyt ja tätäkö olen mieltyneenä katsellut aavistamatta, mitä se minulle kerran merkitsisi? Se näytti minusta sellaiselta paikalta, johon sopisi vetäytyä erakoksi pois maailman kurjuudesta ja jossa voisi, kaikesta luopuen, syventyä Jumalan sanaan. En olisi milloinkaan pitänyt sitä sinä, mikä se oikeastaan on, saarena Phrat- tai Hiddekel-virrassa, Paratiisin salatuimman ja suurimman autuuden paikkana. Ja salaperäiset, loistavat kipinäpilvet, hääkokot, uhrikokot, tai mitä ne lienevät olleet, irrottivat hänet täydelleen maasta. Jos hän muisti maailmaa, niin hän tiesi, että maailma virui voimattomana Eedenin puutarhan portin edessä kuten merestä noussut seitsenpäinen lohikäärme, seitsenpäinen hirviö? Mitä hän niistä välitti, jotka palvoivat lohikäärmettä? Se sai herjata Jumalan majaa. Sen kuola ei räiskyisi majalle saakka. Francesco, pappi, ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista Jumalan läheisyyttä, sellaista turvallisuutta hänessä, sellaista oman persoonallisuuden unohdusta, ja vuoristopuron solistessa tuntuivat siihen vähitellen yhtyvän vuorten sointuva jyminä, kallionhuippujen urkumusiikki, tähtien myriadien kultaisten harppujen helinä. Enkelini kuorot riemuitsivat kautta äärettömyyden, kuin myrsky kohahtivat ylhäältä urut, ja kellot, kellot, kellojen, hääkellojen, pienten ja isojen, kumeiden ja heleiden, raskaitten ja keveitten, soitto levitti tainnuttavan autuasta juhlallisuutta maailmankaikkeuteen. — Ja niin he toisiinsa kietoutuneina vaipuivat lehvävuoteelle.

Ainoakaan silmänräpäys ei pysy paikallaan, ja joskin ihminen tuskaisen hätäisesti tahtoo pidättää ylimmän riemun tuokioita, hän ei saa niistä otetta, vaikka hän kuinka koettaisi. Francescon koko elämä oli ollut, kuten hänestä tuntui, askelmia tämän nyt eletyn mysteerion kukkulalle. Voisiko hän vastaisuudessa hengittää, jollei hän voisi pitää siitä kiinni? Miten hän voisi kestää kirottua olemassaoloa, sitten kun hänet jälleen olisi syösty pois sisimmän taivaansa ihastuttavista nautinnoista? Nautinnon yliluonnollisessa huumassa nuorukainen tunsi vihlovan tuskaisesti kaiken katoavaisuuden, omistamisen nautinnossa menettämisen tuskan. Hänestä tuntui kuin hänen olisi pitänyt juoda pikarillinen suloista viiniä ja sammuttaa yhtä suloinen jano; mutta pikari ei koskaan tyhjentynyt, eikä jano siitä huolimatta sammunut. Eikä juoja halunnutkaan suloisen janonsa sammuvan eikä pikarin tyhjentyvän; kuitenkin hän imi siitä himokkaan vimman vallassa, ja häntä kiusasi se, ettei hän milloinkaan päässyt pohjaan saakka.

Puron kohinan ympäröimänä, siihen vaipuneena, kiiltomatojen tanssin piirittämänä he kaksi lepäsivät kahisevalla lehvävuoteella tähtien pilkistellessä majan katon lävitse. Francesco oli vavisten vallannut kaikki Agatan salaisuudet, joita hän oli ihaillut, pitäen niitä saavuttamattomina. Hän oli sukeltanut tytön valloillaan olevaan tukkaan, hänen huulensa olivat imeytyneet tytön huuliin. Mutta heti oli hänen silmänsä vallannut kateus hänen suutansa kohtaan, joka oli piilottanut tytön suloisen suun näkyvistä. Ja yhä käsittämättömämpinä, yhä hehkuvampina, yhä huumaavampina kumpusivat Agatan nuoren ruumiin salaiset autuuden lähteet. Se, mitä Francesco ei ollut uskaltanut toivoakaan saavansa omakseen sen kuumina öinä väikkyessä hänen mielessään, ei ollut mitään verrattuna siihen, minkä rajaton omistaja hän nyt oli.

Ja hekumoidessaan hän yhä uudelleen alkoi epäillä. Täyttymyksen yletön runsaus sai hänet kyltymättömänä yhä uudelleen varmistautumaan omaisuudestaan. Ensimmäistä kertaa hänen sormensa, hänen vavahtelevat kätensä ja kämmenensä, käsivartensa, rintansa ja lanteensa tunnustelivat naista. Ja Agata oli hänestä enemmän kuin nainen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi jälleen löytänyt jotakin, minkä hän oli kadottanut, menettänyt, jota ilman hän oli ollut rampa ja minkä kanssa hän nyt oli liittynyt samaksi kokonaisuudeksi. Oliko hän milloinkaan ollut erossa näistä huulista, näistä hiuksista, näistä rinnoista ja käsivarsista? Siinä oli jumalatar, ei nainen. Eikä se yleensä ollut mitään itsessään; hän kaivautui maailman ytimeen, painoi korvansa neitseellisten rintojen alle ja kuuli, autuaallisesti väristen, maailman sydämen sykkivän.

Heidät valtasi se huuma, se horrostila, jossa luomisen riemut muuttuvat valppaan tuntemisen kiihkoksi ja valppaan tuntemisen kiihko muuttuu unohdushuumauksen riemuksi, jossa milloin Francesco nukahti neidon syleilyyn, milloin Agata hänen syleilyynsä. Kuinka kummallisesti ja kuinka luottavasti tuo arka, metsistynyt tyttö olikaan sopeutunut papin hyväilevään pakotukseen, kuinka alttiina ja onnellisena hän Francescoa palvelikaan! Ja kun Agata nukahti hänen käsivarsilleen, väikkyi tytön kasvoilla sama rauhallinen hymy, joka väikkyy sylilapsen kasvoilla, kun se kylläisenä sulkee silmänsä äidin sylissä painautuneena äidin rintaa vasten. Mutta Francesco katseli, ihaili ja rakasti nukkujaa. Agatan ruumista puistattivat värähdysaallot, jollaisia elämän jännittyneisyyden laukeaminen aiheuttaa. Usein hän huudahti unissaan. Mutta kun hän avasi uneksuvat luomet, näkyi aina sama hullaannuttava hymy ja sitten sama raukeaminen äärimmäisessä antaumuksessa. Joka kerta kun nuorukainen uinahti, tuntui hänestä kuin jokin voima olisi hiljaa, hiljaa irrottanut olennon, jota hän koko ruumiillaan tuntien piti syleilyssään. Mutta joka kerta seurasi tätä kadottamisen tuokiota heräämishetkellä ensiksi korkeimman, kiitollisesti aistitun sulouden tuntu: sanoin kuvaamatonta unta seurasi mitä armaimman todellisuuden autuas, valpas tunteminen.

Se se oli, paratiisinhedelmä, sen puun hedelmä, joka kasvoi keskellä puutarhaa. Francesco oli kietoutunut siihen koko ruumiineen. Se oli elämänpuun hedelmä eikä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä, jolla käärme oli viekoitellut Eevan. Pikemminkin se oli se, jonka nauttiminen teki ihmisen Jumalan kaltaiseksi. Korkeamman, toisenlaisen autuuden saavuttamisen toivokin oli Francescossa kuollut. Ei maassa eikä taivaassa ollut hänen riemuihinsa verrattavia riemuja. Ei ollut ainoatakaan kuningasta, ei ainoatakaan jumalaa, jota tämä hekumallisessa runsaudessa kieriskelevä nuorukainen ei olisi pitänyt surkeana kerjäläisenä. Hänen puheensa oli typistynyt soperrukseksi, katkonaiseksi huohotukseksi. Hän imi Agatan avoimien huulten välistä huokuvia, huumaavia henkäyksiä. Hän suuteli hekuman kuumat kyyneleet pois tytön silmäripsistä ja poskilta. Silmät suljettuina, vain hieman niitä raotellen, he molemmat nauttivat toisistaan, katse sisään päin suunnattuna, tunteet kuumina ja kirkkaina. Mutta se kaikki oli enemmän kuin nautintoa, se oli pikemminkin jotakin sellaista, mitä ilmaisemaan ihmiskieli ei riitä.

* * * * *

Seuraavana päivänä Francesco piti aamumessun täsmällisesti. Hänen poissaoloaan ei ollut kukaan huomannut, hänen kotiintuloaan ei edes Petronillakaan. Kun hänen täytyi kiireisesti puhdistauduttuaan oitis lähteä odottavan apulaisen luokse sakaristoon ja sitten alttarille, pienen, vartoavan seurakunnan eteen, ei hän ehtinyt ajattelemaan asiaa. Ajatteleminen alkoi, sittenkun hän oli jälleen pappilassa, jälleen pienessä huoneessaan, johon taloudenhoitajatar kattoi hänelle tavanmukaisen aamiaisen. Mutta tästä ajattelusta ei heti ollut seurauksena varma selviäminen. Vanha ympäristö ja alkava päivä loivat pikemminkin koettuun elämykseen epätodellisuuden tunnun, joten se kalpeni ikään kuin menneeksi uneksi. Mutta olihan se kuitenkin tositapahtuma. Ja vaikkakin se tuntui haaveellisemmalta ja uskomattomammalta kuin mikään Francescon koskaan näkemä uni, ei hän kuitenkaan voinut väittää sitä tapahtumattomaksi. Hän oli kokenut hirvittävän lankeemuksen; sitä seikkaa ei voinut selittelemällä kiertää. Kysymys oli siitä, oliko enää yleensä mahdollista nousta tämän putoamisen, tämän kauhean syntiinlankeemuksen jälkeen. Hän oli pudonnut niin syvälle ja niin korkealta, että papin täytyi epäillä nousemisen mahdollisuutta. Ei ainoastaan kirkollisessa, vaan myös maailmallisessa mielessä tämä kauhistava lankeemus oli vailla vertaistaan. Francesco muisteli sindacoa ja sitä, miten hän oli sindacon kanssa puhellut alpilla asuvien onnettomien mahdollisesta pelastumisesta. Vasta nyt hän syvässä alennustilassaan salaisesti tunsi, kuinka voimakas papillinen ylpeys, kuinka pöyhkeä itsekylläisyys häntä silloin oli paisuttanut. Hän puri hampaansa yhteen häpeästä, mitättömän, paljastetun petkuttajan tavoin hän ihan kuin käpertyi häpeästä alastomassa avuttomuudessaan. Eikö hän vieläkin ollut pappi? Eivätkö Soanan vaimot ja neidot olleet pitäneet häntä miltei epäjumalanaan?

Entä eikö hänen ollut onnistunut kohottaa paikkakunnan kirkollista henkeä siinä määrin, että messujen kuunteleminen ja kirkossakäynti oli jälleen vakiintunut tavaksi jopa miestenkin keskuudessa? Nyt hänestä oli tullut Jumalan kavaltaja, seurakuntansa pettäjä ja kavaltaja, kirkon pettäjä, sukunsa kunnian pettäjä, oman itsensä pettäjä, jopa noiden halveksittujen, hyljeksittyjen, pahamaineisten ja surkuteltavien Scarabota-poloisten pettäjä, joiden sieluja hän oli ollut pelastavinaan, mutta jotka hän nyt vasta oli oikein kietonut kadotukseen.

Francesco ajatteli äitiään. Äiti oli ylpeä, melkeinpä miesmäinen nainen, joka hänen lapsena ollessaan oli suojellut ja johtanut häntä lujalla kädellä ja jonka taipumaton tahto oli viitoittanut myös hänen vastaisen elämänsä uran. Hän tiesi, ettei äidin kovuus häntä kohtaan ollut mitään muuta kuin hehkuvaa äidinrakkautta ja että pojan kunnian vähäisinkin tahraantuminen loukkaisi hänen ylpeyttään mitä ankarimmin — mutta pojan vakava hairahtuminen iskisi parantumattoman haavan hänen sisimpään elämäänsä. Omituista, kuinka mahdotonta oli edes ajatella tätä todella tapahtunutta, läheistä ja selvästi elettyä kokemusta äidin yhteydessä.