Francesco ei ehkä olisi vielä pitkään aikaan siinä määrin sortunut intohimonsa valtaan, jollei kyläläisten rikollinen menettely Agataa kohtaan olisi herättänyt hänessä nimetöntä, kuumaa, inhimillistä myötätuntoa. Hän käsitti, mikä tätä olentoa, jolle Jumala oli suonut Afroditen kauneuden, varmasti odottaisi vastaisessa elämässä ja maailman keskuudessa, jollei hänellä olisi suojelijaa. Hänet, Francescon, olivat olosuhteet tänään tehneet hänen suojelijakseen, joka kenties oli pelastanut hänet kuolemasta kivitettynä. Hän oli siten saanut mieskohtaisen oikeuden tyttöön. Se ajatus ei ollut hänen mielessään selvänä, mutta vaikutti kuitenkin hänen toimintaansa; itsetiedottomasti hän raivasi tieltänsä kaikenlaiset esteet, arkailun ja pelokkuuden. Eikä hän hengessään nähnyt minkäänlaista mahdollisuutta lakata enää tukemasta tätä vainottua tyttöä. Hän seisoi Agatan rinnalla, vaikkapa maailma ja Jumala olisivat vastassa. Tällaisia mietteitä, tällaisia virtauksia liittyi, kuten sanottu, odottamattomasti intohimon puroon, ja niinpä se tulvi yli äyräittensä.
Ennen kaikkea ei hänen menettelynsä toistaiseksi kuitenkaan ollut poikkeamista oikealta tieltä eikä johtunut siitä, että hän olisi päättänyt tehdä syntiä; se oli vain voimattomuutta, avuttomuutta. Minkä tähden hän teki niinkuin teki, sitä hän ei olisi osannut sanoa. Tosiasiallisesti hän ei oikeastaan tehnyt mitään. Hänelle vain tapahtui jotakin. Ja Agata, jonka nyt olisi oikeastaan pitänyt säikähtyä, ei säikähtynyt, vaan näytti unohtaneen, että Francesco oli vieras ihminen ja pappi. Francesco tuntui äkkiä tulleen hänen veljekseen. Ja samalla kun hänen itkunsa kiihtyi voihkimiseksi, ei hän ainoastaan sallinut Francescon, jota nyt myös puistatti kyyneletön voihkiminen, ikään kuin lohduttaakseen syleillä häntä, vaan myös taivutti kyyneltyneet kasvonsa alaspäin ja painoi ne papin rintaa vasten.
Nyt hänestä oli tullut lapsi ja Francescosta isä, sikäli että viimeksi mainittu koetti rauhoittaa hänen tuskaansa. Mutta Francesco ei ollut koskaan tuntenut naisen ruumista niin likellä itseään, ja hänen hyväilynsä, hänen hellyydenosoituksensa muuttuivat pian enemmän kuin isällisiksi. Tosin hän selvästi oivalsi, että tytön voihkinassa ja valittelussa piili eräänlainen tunnustus. Tyttö tiesi, sen Francesco käsitti, kuinka inhottavaa rakkautta hän sai kiittää olemassaolostaan, ja kärsi senvuoksi samanlaista tuskaa. Hän kantoi tytön kanssa tämän hätää ja vaivoja. Niin heidän sielunsa olivat liittyneet toisiinsa. Mutta pian hän kohotti Agatan suloiset madonnankasvot puoleensa, tarttuen hänen kaulaansa, vetäen häntä likemmäksi ja taivuttaen oikealla kädellään valkeata otsaa taaksepäin. Silmäiltyään sitten kauan himokkaasti tällä tavoin vangitsemaansa tyttöä, katseessaan mielettömyyden tulta, hän äkkiä kuin haukka sujautti huulensa toisen kuumalle, kyynelistä suolaiselle suulle ja viipyi erottamattomasti sulautuneena hänessä. — Kun maallista aikaa oli kulunut muutamia silmänräpäyksiä ja huumaavaa autuutta oli kestänyt iäisyyden mittaisia ajanjaksoja, vetäytyi Francesco äkkiä irti ja asettui tanakasti seisomaan molempien jalkojensa varaan; hänen huulillaan tuntui veren maku, ja hän sanoi: »Tule! Et voi mennä kotiin yksin ilman suojelijaa, minä saatan sinua.»
Sekava taivas kaartui alppimaiseman yllä Francescon ja Agatan hiipiessä pappilasta. He poikkesivat niittypolulle, jota pitkin he kapusivat alaspäin silkkiäispuiden välitse ja viiniköynnösten alitse pengermältä pengermälle kenenkään näkemättä. Francesco tiesi varsin hyvin, mitä hän oli jättänyt taaksensa, mitkä rajat hän oli sivuuttanut, mutta katumusta hän ei voinut tuntea. Hän oli muuttunut, kohonnut, vapautunut. Yö oli helteinen. Lombardian tasangolla näytti liikkuvan rajusäitä, joiden kaukaiset salamat säihkyivät viuhkamaisina vuorien jättiläishahmojen takaa. Pappilan ikkunoiden alla kasvavan, valtavan ison heisipuupensaikon tuoksuja kantautui sieltä ohitse juoksevan, solisevan lähdepuron veden mukana, ja niihin sekaantui vilpoisia ja lämpimiä tuulahduksia. Huumaantuneet matkakumppanukset eivät puhelleet. Francesco tuki tyttöä joka kerta, kun he hämärässä kapusivat muurin ylitse alemmalle pengermälle, sieppasipa hänet syliinsäkin, jolloin heidän sydämensä sykkivät vastakkain ja hänen janoinen suunsa imeytyi Agatan huuliin. He eivät tienneet, mihin he oikein halusivat, sillä Savaglian syvästä rotkosta ei ollut alpille vievää tietä. Mutta siitä he olivat yksimieliset, että heidän tuli varoa nousemasta sinne kylän lävitse. Mutta kysymys ei ollutkaan siitä, että heidän olisi pitänyt saavuttaa jokin ulkoinen, jokin kaukainen päämäärä, vaan siitä, että heidän tuli nauttia läheisestä, saavutetusta onnesta.
Miten maailma olikin siihen saakka tuntunut niin kuolleelta ja tyhjältä kuin kuona, ja mitä muutoksia siinä oli tapahtunut! Miten se oli muuttunut papin silmissä, ja miten hän oli muuttunut siinä? Poistettuja, arvottomia olivat hänen ajatuksissaan kaikki sellaiset seikat, jotka siihen asti olivat merkinneet kaikkea. Isä, äiti ja opettajat olivat jääneet kuin madot vanhan, hylätyn maailman tomuun, samalla kun kerubi oli taaskin avannut paratiisin portin hänelle, Jumalan pojalle, uudelle Aatamille. Tässä paratiisissa, jossa hän nyt hurmaantuneena käveli ensimmäisiä askeliaan, vallitsi ajattomuus. Hän ei enää tuntenut olevansa minkään ajan tai minkään ikäpolven ihminen. Yhtä ajaton oli häntä ympäröivä öinen maailma. Ja koska nyt syntiinlankeemuksen aika, kirouksen ja perisynnin maailma oli hänen takanaan ja hän oli paratiisin vartioidun portin edustalla, ei hän enää myöskään tuntenut rahtuakaan pelkoa sitä kohtaan. Ei kukaan ulkopuolella oleva päässyt häntä vähääkään vahingoittamaan. Ei ollut hänen esimiestensä eikä edes paavinkaan vallassa estää häntä nauttimasta paratiisin vähäisimmästäkään hedelmästä eikä riistää häneltä hiukkaakaan hänen osakseen nyt kerta kaikkiaan tulleesta korkeimman autuuden armolahjasta. Hänen esimiehensä olivat muuttuneet hänen alaisikseen. Unohdettuina he asuivat itkun ja hammastenkiristyksen tietymättömiin häipyneessä maassa. Francesco ei enää ollut Francesco; hän oli ensimmäinen ihminen, jonka Jumalan henkäys oli juuri äsken herättänyt eloon, ainoa Aatami, Eedenin puutarhan ainoa valtias. Paitsi häntä ei synnittömän luomakunnan runsaudessa elänyt ainoatakaan muuta miestä. Tähtisikermät värähtelivät taivaallisesti soiden autuutta. Pilvet korahtelivat kuin kylläiset lehmät laitumella, purppuraiset hedelmät hehkuivat suloista iloa ja ihanaa virkistystä, puunrungoista kihosi tuoksuavaa pihkaa, kukat sirottelivat ilmaan oivallisia hajusteita; mutta kaikki tämä riippui kuitenkin Eevasta, jonka Jumala oli sijoittanut tänne kaikkien näiden ihmeiden joukkoon hedelmien hedelmäksi, mausteiden mausteeksi, hänestä, joka itse oli Jumalan suurin ihme. Kaikkien yrttien tuoksun, niiden hienoimman ytimen oli Luoja pannut hänen hiuksiinsa, ihoonsa, ja hänen ruumiinsa hedelmämaltoon, mutta hänen muotonsa, hänen sisältönsä vertaista ei ollut missään. Hänen muotonsa, hänen sisältönsä olivat Jumalan salaisuus. Muoto liikkui itsestään ja oli yhtä ihana levossa kuin liikkeessäkin. Se mikä hänessä oli ainetta tuntui olevan samaa sekoitusta kuin liljan- ja ruusunlehdet, mutta se oli puhtaammin viileä ja kuumemmin hehkuva, se oli samalla kertaa hennompi ja vastustuskykyisempi. Tässä hedelmässä oli elävästisykkivä ydin, siinä takoivat ihanat, värähtelevät sydämenlyönnit ja nauttijalleen se lahjoitti yhä enemmän yhä ihanampaa, yhä valikoidumpaa hurmaa sen taivaallisen runsauden silti vähenemättä.
Ja ihanimman piirteen tässä luomakunnassa, tässä jälleen saavutetussa paratiisissa saattoi päätellä Luojan läheisyydestä johtuvaksi. Täällä ei Jumala ollut suorittanut työtänsä loppuun ja jättänyt sitä silleen eikä myöskään asettunut siihen lepäämään. Päinvastoin ei luovaa kättä, luovaa henkeä, luovaa voimaa ollut viety täältä pois, vaan ne jatkoivat luomistyötänsä. Ja paratiisin kaikki osat ja jäsenet loivat edelleen. Francesco-Aatami, joka niin äsken oli tullut valajan työpajasta, tunsi olevansa läpikotaisin luova olento. Tuntien ylimaailmallista ihastusta hän etsi katseellaan Eevaa ja näki hänet, Jumalan tyttären. Hänessä oli vielä rakkaus, joka oli hänet muovannut, ja siinä kaikkien oivallisimmassa aineessa, josta Jumala oli tehnyt hänen ruumiinsa, oli vielä tuo yliluonnollinen kauneus, jota maan tomu ei ollut tahrannut. Mutta myös tämä luotu vapisi, paisui ja loisti toimivan luomisvoiman taivaallisesta hehkusta ja pyrki sulautumaan Aatamiin. Aatami puolestaan ikävöi häntä siirtyäkseen hänen kanssansa uuteen täydellisyyteen.
Agata ja Francesco, Francesco ja Agata, pappi, hyvästä kodista oleva nuorukainen ja tuomittu, halveksittu paimenenlapsi, olivat ensimmäinen ihmispari kavutessaan käsi kädessä laakson öisiä salapolkuja pitkin. He etsivät kätketyintä piilopaikkaa. Äänettöminä, sielu nimettömän ihmettelyn täyttämänä, sellaisen hurman vallassa, joka melkein pakahdutti heidän rintansa, he laskeutuivat yhä syvemmälle tähtihetken ihanaan ihmeeseen.
He olivat liikuttuneita. Se, että he tunsivat olevansa armoitettuja, valittuja, sekoitti heidän äärettömään onneensa vakavaa juhlallisuutta. He olivat kokeneet toistensa ruumiin tuntua, yhtyneet suudelmassa toisiinsa, mutta he tunsivat astelevansa tuntematonta päämäärää kohti. Se oli viimeinen mysteerio. Juuri senvuoksi Jumala loi, juuri senvuoksi hän oli pannut maailmaan kuoleman, ottanut senkin mukaan.
Siten saapui ensimmäinen ihmispari Savaglia-puron kovertamaan, ahtaaseen rotkoon. Se oli hyvin syvä, ja ainoastaan vähän käytetty polku vei puron äyrästä myöten vesialtaalle, johon vuoristovesi syöksyi kalliopengermien ylitse huimaavasta korkeudesta. Vielä melkoisen matkan päässä sieltä puro jakaantui kahteen haaraan, jotka yhtyivät taas, jättäen väliinsä pienen, vihreän saaren, josta Francesco piti ja jossa hän usein kävi, koska se muutamine sinne juurtuneine, nuorine omenapuineen oli sangen viehättävä paikka. Ja Aatami riisui kenkänsä ja kantoi Eevansa sinne. »Tule! Muutoin minä kuolen», hän hoki Agatalle. Ja he polkivat narsisseja ja pääsiäisliljoja rakastavaisten raskailla, miltei juopuneen tavoin horjuvilla jaloillaan.
Myös täällä rotkossa oli kesäisen lämmintä, vaikkakin kohiseva puro toi muassaan viileyttä. Kuinka lyhyt aika olikaan vasta kulunut tämän parin elämän käännekohdasta, ja kuinka etäiseksi oli jäänyt kaikki, mitä oli tapahtunut ennen sitä käännekohtaa! Koska saari oli aika etäällä kylästä, oli sen omistaja rakentanut sinne kivistä, risuista ja maasta majan saadakseen edes hiukan sateelta suojatun lehvävuoteen, jonkinlaisen turvapaikan satunnaisia säänvaihteluja vastaan. Kenties juuri tämä maja oli väikkynyt Aatamin mielessä, kun hän Eevan kanssa lähti laaksoon eikä vuorelle. Maja näytti olevan valmiina ottamaan vastaan rakastavia. Näytti siltä kuin tänne olisi salaperäisille palvelijoille ilmoitettu salaisen ihmiseksitulon lähestyvästä juhlasta, sillä majan ympärillä oli valopilviä, pilvinä kipinöitä, kiiltomatoja, aurinkokuntia, linnunratoja, joita usein kohosi mahtavina valosuihkuina ikään kuin ne olisivat tahtoneet kansoittaa tyhjän avaruuden. Niitä kumpusi leijailemaan niin korkealle rotkossa, ettei taivaan tähtiä enää voinut niistä erottaa.